On tietyllä tapaa helppo tulla sellaisen ihmisen tilalle, josta ei ole pidetty työyhteisössä. Jokainen meistä tekee työssä virheensä, aivan jokainen –myös ne, jotka haukkuvat ääneen poissaolevaa työntekijää. Sitä he eivät tunnu ymmärtävän. Tajuan hyvin, että tuuliviiri voi kääntyä: työyhteisö, joka on tottunut purkamaan paineitaan syntipukin kautta, valitsee aina uuden mollattavan edellisen luovutettua ja lähdettyä. Toivon vain ,etten se olisi minä. Tosin edeltäjäni haukkuminen ei lopu siihen, että hän lähtee pois työyhteisöstä ja paikkakunnalta. Vaikka tämä lesboksi haukuttu ihminen menee sittemmin naimisiin ja saa lapsen, muistavat jotkut hänestä puhuttaessa mainita ”täällä se harrasti vaan naisia, mutta siirtyi sitten täältä lähdettyään harrastamaan miehiä”. Ihmettelen tätä tavatonta kiinnostusta jonkun ihmisen todellista tai kuviteltua seksuaalielämää kohtaan. Mistä ihmeestä se nousee?

Nuoriso-ohjaajan ja edeltäjäni erimielisyydet ovat johtaneet siihen, että nuoriso-ohjaaja ei arvosta teologeja teologeina. Hän toivoo työpariltaan käytännöllistä ja ihmisläheistä otetta työhön ja minun onnekseni olen enemmän tekijä kuin teoretisoija. Käytännöllisyyttä vaikeuttaa hieman se, että minulla ei ole omaa työpistettä missään. Jaan pappien päivystyshuoneen ja sen ainokaisen tietokoneen muiden pappien kanssa. Kunkin papin henkilökohtaisille tarvikkeille on tilaa yhden lukottoman pöytälaatikon verran. Vaikka nuoriso-ohjaajan työhuone on suuri, ei sinne hänen mukaansa mahdu toista työpöytää. Naureskellen hän osoittaa oman tilavan pöytänsä viereen asetettua pienenpientä koulupöytää, joka on tuotu huoneeseen edeltäjäni vaadittua itselleen työpistettä. Pöytä notkuu cd-levyjä, kirjoja ja pelejä, sen laatikot käytettyjä muovikasseja ja sekalaista rojua. Tuolia ei ole lainkaan.

Joudun kuljettamaan kirjani ja tarvikkeeni jatkuvasti mukanani laukussa ja työskentelemään milloin milläkin pöydänkulmalla. Kun tietokoneiden merkitys työssä korostuu kalenteriohjelmien ja erilaisten selvitysten lisääntymisten myötä, kaipaan yhä enemmän omaa työpistettä ja esteetöntä pääsyä koneelle. Lopulta saan nuoriso-ohjaajan puhuttua ympäri ja järjestelemme hänen huoneensa uudelleen. Lasten koulupöytä viedään pois ja laitamme tilalle reilunkokoisen työpöydän tuoleineen. Se mahtuu tilaan vaivatta, mutta tietokoneella joudumme yhä vuorottelemaan, eikä se ole ongelmatonta. Havaitsen, että hänelle on vaikeaa antaa toiselle tilaa omaksi kokemallaan reviirillä. Löydän hankkimani kynäpurkin roskiksesta, vaatekassini on rutattuna nurkassa ja työpöytäni laatikot alkavat vähitellen pursua niitä samoja muovikasseja ja rojuja, jotka olivat aiemmin edeltäjäni pikkuisen pöydän laatikoissa. Luulen, että hän tekee tämän ainakin osin tiedostamattaan. Käytännön työ meiltä kuitenkin sujuu ja sehän se on tärkeintä, ajattelen.