Seurakunnan jäsenistössä korostuu eläkeläisten määrä ja se näkyy hautajaisten määrässä. Avioliittoon vihkimisiä on ikäjakaumaan verrattuna paljon, sillä seurakunnan kirkko on suosittu vihkikirkko. Kasteita taas on vastaavasti vähän. Siunausvuorossa olevat kaksi pappi saavat siis viettää lauantainsa ja usein myös perjantain tiiviisti siunauskappelissa. Joskus hurjimpien työputkien aikana vitsailen hautausmaan työntekijöille, että taidan ottaa makuupussin ja eväät mukaani.

Hautausmaita on useita, mutta vain yhdellä on siunauskappeli. Kirkossa siunauksia pidetään ani harvoin, sen sijaan osalla hautausmaista toimitetaan toisinaan siunauksia haudalla. Kappelia käyttää kaksi seurakuntayhtymän seurakuntaa ja siksi yhteen siunaukseen on varattu normaalisti aikaa vain kolmesta vartista tuntiin. Sama pappi ja sama kanttori hoitavat yleensä useita siunauksia peräkkäin ja töitä saatetaan ottaa niin paljon kuin niitä mahtuu. Aikataulu on niin tiivis, että haudalle en ehdi juurikaan ja muistotilaisuuksiin vielä harvemmin. Muualta tuleva pitkäpuheinen pappi sekoittaa aikataulun helposti ja loppupäivä kiritäänkin sitten kiinni myöhässä olevaa aikataulua.

Yritän auttaa suntioita kirimään aikatauluja kiinni vaihtamalla virsinumeroita, siistimällä pudonneita kukkasia, sulkemalla ovia ja työntämällä arkunlavettia paikalleen. Normaalistikin tahti on niin tiukka, että kun yksi siunaus on meneillään, odottavat seuraavan omaiset jo sisääntulopuolen eteistilassa sisään pääsyä. Kun lähden viidennen siunauksen jälkeen vihkimään, olen väsynyt ja nälkäinen ja saan tiukasti miettiä lausunko parille ”…maasta te olette tulleet…”, vai ”…julistan teidät aviopuolisoiksi…”.

Työporukan huumori auttaa jaksamaan kuin liukuhihnalla tapahtuvia siunauksia, mutta omaisten osaa suren. Liian usein he lausuvat toimituskeskustelussa ”olette kanttorin kanssa erittäin tervetulleita muistotilaisuuteen, mutta kyllähän me tiedämme, että te ette niihin ehdi”. Monet omaiset kaipaavat papin ja kanttorin tuomaa turvallisuudentunnetta muistotilaisuuksiinsa. Surevat, ehkä hyvinkin kirkon elämästä vieraantuneet ihmiset eivät oikein tiedä, mitä muistotilaisuudessa pitää tehdä, kun he eivät saa pappia ”seremoniamestariksi”. Pyrin toimituskeskustelussa keskustelemaan muistotilaisuudesta ja antamaan konkreettisia vinkkejä sen järjestämiseksi. Hautaustoimistotkaan eivät ole huomanneet tässä olevaa markkinarakoa: muistotilaisuuksien juontopalvelulle olisi tilausta.

Olen ollut seurakunnassa muutaman vuoden, kun siunausten määrää per pappi viimein rajoitetaan. Se merkitsee sitä, että toimituspapista tulee kolmas siunaaja, mutta hyvä näinkin. Kun toimituksia otetaan yhdelle papille maksimissaan kolme, ehdin ainakin piipahtaa muistotilaisuuksissa –vaikkakin hätäisesti. Toimitusruuhkaa yritetään rajata myös siten, että oman seurakunnan jäsenet pyritään pitämään varauksissa etusijalla. Käytännössä tämä jää kauniin teorian tasolle, sillä kirkkoon kuulumattomien tai muualta tuotavien ja meille haudattavien vainajien hautaukset tulevat viraston tietoon silloin kun tulevat, eivätkä suinkaan siunauspyynnöistä viimeisinä.