Säästäminen ja hamstraaminen ovat isälle pakkomielteitä, kuten monelle sota-ajan ihmiselle. Kaikkea mahdollista marjoista hammastahnaan on oltava runsaasti varastossa poikkeustilan ja hintojennousun varalta. Eläkkeelle jäätyään hänellä on aikaa kiertää kauppoja tarjousten perässä. Muovipussit ja jogurttipurkit pestään yhä uudelleen käyttöä varten. Vanhat vaatteet, sanomalehtien vuosikerrat, vääntyneet naulat, maalipurkin jämät, kaikki mahdollinen varastoidaan. Varastotilat kaupungissa ja mökin ullakko täyttyvät kaikesta, mitä ”voi joku päivä tarvita”. Minä ja äiti pyöritämme päätämme ja annamme hänen kerätä varastojaan.

Isän kuoltua päätämme siivota turhat tavarat pois kotoa ja myydä kesämökin, sillä isä ei ole jaksanut vuosiin korjata rapistuvaa rakennusta tai laittaa rahaa sen korjauttamiseen. Kaukana ryteikköjen keskellä oleva rakennus tuntuu meistä taakalta. Käytämme pari viikkoa mökin raivaamiseen. Mökillämme on aina ollut runsaasti hyttysiä, kiitos suon ja tuulilta suojaavien metsien. Nyt hyttysiä tuntuu olevan tavallistakin enemmän, emmekä saa niiden ininältä nukuttua kunnolla öisin. Päivät rämmimme ullakolla ja varastoissa, kannamme, poltamme, lajittelemme ja päivittelemme tavaran paljoutta. Lopulta olemme kumpikin aivan poikki ja minä olisin valmis kertomaan isälle koottuja mielipiteitä hänen elämäntavastaan –jos hän olisi vielä elossa.

Tilanne synnyttää oman huumorinsa: pohdimme aikoiko isä sodan tullen ampua vihollisia suolapanoksilla ja naureskelemme kuutioiksi kovettuneelle ”paakkuuntumattomalle” maitojauheelle. Mietimme voisiko kivikovia mäntysuopaharkkoja käyttää tiilinä vaikkapa Afrikassa. Äiti toteaa, että nyt hänellä on palasaippuaa vuosikymmeniksi. Kaikissa tavaroissa on yhä hintalaput ja varsin monen artikkelin hintaa katsoessa huomaamme, että hinnat ovat pikemminkin laskeneet kuin nousseet. Se hamstraamisen tuomasta säästöstä.

Havaitsemme että vitsi vanhuksesta, jonka jälkeenjääneistä tavaroista löytyy laatikollinen narunpätkiä, jotka olivat ”liina lyhyitä käytettäviksi”, voisi kertoa isästäni. Löydämme käyttökelvottoman lyhyitä narunpätkiä, vanhoja risaisia ja multaisia mansikkamaan muoveja, lumppuja, kiloittain suolaa, torjunta-aineita joita ei saa enää käyttää… ja hurmaavan vanhan kameran, joka on ilmeisesti talon rakentajien peruja. Makaaberi löytö on vanha auton ovenkahva, joka isän kertoman mukaan on tunkeutunut hänen isänsä aivoihin liikenneonnettomuudessa ja surmannut tämän. En jaksa piitata luonnonsuojelusta, vaan upotan kahvan järveen. Mökin uudet omistajat saavat talon, maan ja hyttyslegioonien lisäksi kaupanpäällisinä paljon käyttökelpoista tavaraa, sillä kaikelle ei löydy tilaa kaupunkiasunnostamme, emmekä edes halua haalia kaikkea ympärillemme. Tavarasta luopuminen tuntuu helpottavalta.

Kaupungissa toimitamme kirpputoreille käyttämättömiä kenkiä, sukkia, alusvaateita ja muuta isän ”halvalla” ostamaa tavaraa, jota hän ei ole koskaan tarvinnut tai nuukana miehenä hennonut käyttää. Heitämme pois laatikkokaupalla matkaesitteitä, matkamuistoja ja karttoja. Valikoimme vain parhaat palat säilytettäviksi. Asunto näyttää kaatopaikalta ja lattia on täynnä mustia muovisäkkejä, kun lajittelemme tavaraa. Puhelin soi ja äiti menee vastaamaan. Naisääni tiedustelee ”onko roskiksessa?” Siltä meillä kyllä näyttää.