Pienen paikkakunnan työ on jumalanpalvelus- ja hautajaispainotteista. Hyvin monena lauantaina seison hyytävässä pakkasessa haudan äärellä ja odotan että joku saattoväestä uskaltaa lähteä laskemaan kukkalaitetta. Olen onnellinen siitä, että tajusin ostaa kunnon villahousut, sillä naispapin juhlapuvun hame ei näillä pakkasilla paljon lämmitä, niin villaa kuin se onkin. Pohdin hiljaa hautausmaalla tuntuu aina olevan kylmempää ja liukkaampaa kuin missään muualla.

Vieressäni haudan äärellä seisoo kanttorin sijainen; kirkkoherran vaimo. Hän on mukava ihminen, mutta kaipaan silti vakituista kanttoria. Syynä on yksinkertaisesti se, ettei kirkkoherran vaimosta ei ole vastaamaan lukemattomiin työhön liittyviin ja käytännön asioita koskeviin kysymyksiini. Kanttori on joutunut vakavaan onnettomuuteen ja on pitkällä sairaslomalla. Kirkkoherran vaimo ei ole paikkakunnalta kotoisin ja paljastaa tuntevansa yhä itsenä muukalaiseksi ja ulkopuoliseksi, vaikka on asunut täällä todella kauan. Mietimme, täytyykö pienellä ja sisäänpäin lämpiävällä paikkakunnalla asua useamman sukupolven ajan, ennekuin käy sikäläisestä. Monessa pikkupaikassa on varmaan samanlaista: harmitellaan kun nuoret lähtevät muualle työhön ja kylä hiljenee, mutta uusia asukkaitakaan ei haluta tai osata päästää sisään.

Minulla on vaikeuksia päästä sisään myös pappien yhteisöön. Pienellä paikkakunnalla oleva pätkätyöläinen ei ehdi pestinsä aikana tavata juuri muita pappeja, kuin sen oman seurakunnan kirkkoherran. Tälläkin seudulla on papiston piiri, joka kokoontuu enemmän tai vähemmän säännöllisesti jossain. En kuitenkaan saa kutsua kokoontumisiin, enkä jaksa muilta paineiltani ottaa niistä selvää. Ilman autoa kokoontumisiin olisi kuitenkin melko varmasti mahdotonta päästä, eikä lääninrovastina toimiva esimieheni ole kertaakaan maininnut sellaisissa käyvänsä. Vasta kun olen viimeistä päivää töissä, antavat kirkkoherranviraston työntekijät ymmärtää, että kirkkoherra on käynyt kokoontumisissa minun sijaisena ollessani. Minä en vain ole tiennyt siitä, enkä pettymykseltäni kehtaa kysyä kirkkoherralta, miksi hän ei ole maininnut asiaa minulle. Ehkä hän ei ole halunnut minua mukaansa, tai ehkä kokouksiin ei kaivata sijaisia. Seurakuntaan tullessani hän on ilmaissut, että olen tuomiokapitulin puolipakolla heille lähettämä. Seurakunta olisi halunnut hakea sijaista avoimella haulla.

Aika kuluu ja minun on aika ryhtyä pohtimaan missä olen vuodenvaihteen jälkeen. Soitan tuomiokapituliin ja saan kuulla, että olen nyt omillani: he ovat luvanneet työllistää minut puolen vuoden ajan. Nyt minun on itse etsittävä työpaikkani. Saan toki tiedot avoinna olevista tai avoimiksi tulevista papin paikoista, mutta loppu riippuu sitten omasta aktiivisuudestani. Aloitan kiivaan etsinnän: luen Kotimaa-lehden työpaikkailmoituksia, kyselen ja soitan kirkkoherroille. Käyn jopa haastattelussa Ruotsiin lähtöä varten, sillä Ruotsissa asuvien suomalaisten parissa olisi papille töitä. Haastattelijat näyttävät lähdölleni vihreää valoa, mutta minä jänistän viime hetkessä.

Työpestini lopussa istun taas kerran kokouksissa, joissa suunnitellaan minun lähtöni jälkeistä toimintaa. Kysyn kirkkoherralta tarvitseeko minun välttämättä olla mukana kuuntelemassa kevään toimintasuunnitelmien tekoa ja koulutussuunnitelmia, jotka eivät koske minua. Kirkkoherra ilmoittaa, että minun on hyödyllistä kuunnella heidän suunnitteluaan. Olen siis paikalla, kuuntelen ja tunnen itseni osattomaksi. olen kuin lehti, joka puusta irronneena lentää tuulen mukana voimatta itse vaikuttaa kohtaloonsa. Se tekee kipeää.