Syksy tuo mukanaan kolmannen papin paikkani, uuden paikkakunnan ja työyhteisön, uuden asunnon ja pimenevät illat. Olen nyt pienessä kirkonkylässä, jossa kaikki muut tuntuvat tuntevan toisensa ja olevan toisilleen sukua. Kun kävelen kohti kirkkoherranvirastoa, heiluvat ikkunaverhot. Tunnen selässäni mummojen arvioivat katseet ja voin kuvitella heidän mumisevan ”siellä se uusi papin sijainen kävellä harppoo, vai tuommonen likka se nyt sitten on”.

Asunnon löytäminen on jälleen oma numeronsa. Joudun taas kerran muuttamaan asuntoon, jota en ole etukäteen nähnyt. Seurakunnan talousjohtajan on ollut tavattoman vaikea ymmärtää, miksi jankutan kissasta asuntoa kysellessäni. Hän ymmärtää näkökulmani vasta, kun kerron miten kahdessa edellisessä asuinpaikassa on käynyt. Aluksi minulle ehdotetaan suurta ja kallista asuntoa kirkonkylän ainoasta kerrostalosta. Vuokranisäntä puhkuu ylpeyttä mainitessaan, että kyseessä on sentään kerrostalo ja aivan torin laidalla. Minä sen sijaan en innostu: en vuokrasta, en asunnon koosta, enkä varsinkaan kerrostalosta.

Lopulta löytyy sopiva kämppä pätkäpapille ja kissalle. Asun pienessä sievässä rivitalokaksiossa kirkonkylän laidalla. Tällä kertaa myös kissani on tervetullut asuntoon. Talossa asuu monta iäkästä ihmistä ja siellä on tavattoman lämmin. Käännän ensitöikseni patterien nupit pienemmälle. Seuraava puuha onkin sitten tavaroiden purkaminen ja paikalleen laittaminen, sekä kattolampun asentaminen olohuoneeseen Saan kiittää onneani, että ruuvimeisseli ja vasara pysyvät käsissäni ja kuljetan mukanani pientä työkalupakkia. Olisi todella hankalaa etsiä jatkuvasti apua muuttokuljetusten lisäksi vielä lamppujen laittoon yms. muuttoon liittyviin ”miesten töihin”.

Aiheutan suurta hämmennystä kirkonkylällä, kun ulkoilutan Helsingissä suurimman osan elämäänsä elänyttä kissaani valjaissa. Maaseudun väki ei ymmärrä, miksi kissa ei voi kulkea vapaasti ulkona hiiriä jahtaamassa. minä taas en voi ajatella laskevani sitä vapaasti ulos, kun en tiedä millaiseen paikkaan joudun taas muutaman kuukauden kuluttua muuttamaan sen kanssa. Naapuruston kissat tapaavat käydä olohuoneen ikkunan alla kusauttamassa mielipiteitään moisesta citykatista. Toivon, että vuorkaisännälläni on nuha, kun hän tulee aikanaan tarkastamaan asuntoa jäljiltäni, sillä virtsanhaju tuntuu takapihalla selvästi.

Matkaa kirkkoon ja virastoon ei ole paljon, mutta asun siitä huolimatta katuvaloilla valaistun alueen ulkopuolella. En ole missään sitä ennen, enkä sen jälkeen nähnyt niin himmeää ja harvaa katuvalojen verkkoa, joten on oikeastaan melkein sama onko niitä vai ei. Kun menen illalla kotiin, kävelen loppumatkan säkkipimeässä. Toisinaan saan ihailla upeaa tähtitaivasta tai astella kotiin kuun pehmeässä valossa.

Joulun alla torille pystytetään suuri joulukuusi. Se koristetaan yhdellä ainoalla lappusarjalla, joka ei ulotu kuusen latvaan saakka. Joulun alusviikot ovat tuulisia ja vähitellen valosarja valuu yhä alemmas kuusen oksilla. Odotan mielenkiinnolla koska valot mätkähtävät kokonaan maahan, sillä kukaan ei tunnu piittaavan asiasta. Niin lopulta tapahtuukin, mutta vasta jouluaaton jälkeen.

Olen halukas hankkimaan itselleni joulukuusen, mutta niitä ei myydä missään. Kun kyselen virastolla, mistä mahtaisin saada kuusen, minulle sanotaan vain että kaikilla on täällä omaa metsää tai sukulaisia, jotka tuovat heille kuusen. Minulla ei ole metsää, eikä sukulaisia seudulla, joten jään ilman joulupuuta. Hetken pohdin joulukuusivarkaisiin lähtöä, mutta lähitienoolla kasvaa vain mäntyjä. Joulu tulee ja menee ilman kuustakin.