Töiden alkaessa olen fyysisesti aivan rapakunnossa koko kesän jatkuneen sairastelun jäljiltä. Henkisesti olen väsynyt jatkuvan muutoksen ja uuden oppimisen takia. Kirkkoherranvirastolla joudun teippaamaan puhelimen viereen lapun, jossa lukee seurakunnan nimi, sillä muuten vastaan helposti edellisen työpaikkani nimellä. Muutosten vyöry uhkaa haudata minut alleen.

Olen saanut sovittua, että seurakuntalaisille ei ole ilmoitettu yksityistä puhelinnumeroani. Edellisessä seurakunnassa se oli julkaistu lehdessä, minulta lupaa kysymättä jo ennen töihin tuloani. Millään seurakunnalla ei ole antaa minulle kotipuhelinta tai kännykkään työn puolesta, joten he haluavat hyödyntää yksityispuhelintani. Minä koen sen ongelmalliseksi monista syistä ja siksi kiellän jyrkästi tätä seurakuntaa antamasta numeroani yleiseen jakoon. He eivät pidä tilanteesta, mutta myöntyvät lopulta, kun totean että luovun omasta kännykästäni kokonaan jos numero löytyy lehdestä. Ratkaisu on hyvä, sillä saan yhä työpuheluita kahdesta edellisestäkin seurakunnasta. Niissä seurakuntalaiset eivät hahmota että minut on jo siirretty toisaalle ja he pyytävät suorittamaan toimituksia, jakamaan yksityisehtoollista, haluavat sielunhoitoa tai mitä milloinkin.

Olen nyt työyhteisössä, jossa kaikki lukuun ottamatta kanttoria ja toimistovirkailijaa, ovat jäämässä vuoden tai parin sisään eläkkeelle. He puhuvat aiheesta jatkuvasti. Mielikuvissani viraston seinät on peitetty erilaisilla aamukammoilla. Kaikki ovat olleet työssä samassa paikassa todella kauan. Olen heidän keskellään hieman outo ilmiö, olenhan sijainen, muualta ja vasta kolmekymppinen. Tulen hyvin toimeen itseäni vanhempien ihmisten kanssa, mutta toisinaan tämän joukon jatkuva höpinä eläköitymisestä väsyttää minua. En jaksa kovin paljoa kiinnostua heistä tai tutustua heihin, sillä olenhan täälläkin vain muutaman kuukauden läpikulkumatkalla. Pestini on määrä jatkua vuoden loppuun.

Koska kaikki ovat olleet työssä pitkään, ovat paikalliset toimintatavat heille niin tuttuja, etteivät he osaa neuvoa minua. Ainoastaan kanttori ymmärtää, miksi kyselen paikallisista hautaustavoista, liturgian koukeroista ja muista heidän omista tavoistaan. Hän on myös ainoa, jolta saan kunnollisia neuvoja niitä tarvitessani. Minusta on muutamassa kuukaudessa tullut ammattikyselijä, kun piispan aikanaan lupaamaa perehdytystä ei anneta minulle missään seurakunnassa.

Kyseltävää todella riittää, sillä olen aloittanut papin urani vaiheessa, jolloin ollaan siirtymässä uusiin jumalanpalveluskaavoihin. Aina kun muutan, muuttuu jumalanpalvelus ja samalla tietenkin myös messusävelmistö. Tässä seurakunnassa jopa saarnastuoli on eri puolella kuin muualla, joten käännökset pitää muistaa tehdä päinvastoin kuin muissa kirkoissa. Ensimmäisessä seurakunnassani käytetään uutta kokeilussa olevaan kaavaa, toisessa vanhaa kaavaa ja nyt tässä kolmannessa taas kokeilukaavaa, mutta eri variaationa kuin ensimmäisessä. Kysyttävää ja muistettavaa siis riittää.

Olen tavattoman epävarma laulaja ja minulla on ongelmia äänenmuodostuksen kanssa. Kanttorin mukaan kyse olisi vain rohkaistumisesta, mutta minulla ei riitä voimia perehtyä asiaan, eikä hänelläkään ole oikein aikaa harjoittaa minua. Jatkan siis liturgioiden lukemista kuten tähänkin asti, vaikka haaveilen että joku joskus jaksaisi auttaa minua laulamisen kanssa. Mielessäni on myös turhan tuoreena hiippakuntakanttorin tyly käytös ordinaatiokoulutuksessa. Minä olen ainoa jonka hän lauluani kuulematta ja asiaa mitenkään perustelematta komentaa lausumaan liturgiat, kun harjoittelemme äänenkäyttöä. Kaikkia muita ryhmämme jäseniä hän rohkaisee laulamaan, kuulostivat he miten variksilta hyvänsä.

Joudun jälleen kerjäämään työssä tarvitsemiani välineitä; sopivaa albaa ja erilaisia käsi- ja jumalanpalveluskirjoja. Ne pitäisi olla papeilla työn puolesta, mutta seurakunnissa ei tunnu olevan ylimääräisiä kappaleita. Olen sijainen ja viranhaltijat pitävät tiukasti kiinni omista kirjoistaan silloinkin, kun ovat sairaslomalla. Saan käyttööni yleensä jonkin hieman vanhentuneen painoksen, mutta sekin on parempi kuin ei mitään. Tässä seurakunnassa suurimman ongelman muodostaa sopivan alban löytäminen. Kirkkoherra on jääräpäisesti sitä mieltä, että minun pitäisi käyttää seurakunnassa joskus vuosia sitten työskennelleen lehtorin albaa.

Lehtori on ollut minua reilusti lyhyempi, joten hänen albansa näyttää minun ylläni liian pieneltä minimekolta ja napit ponnahtelevat auki. Hihat ovat niin lyhyet ja kiristävät, etten kykene ottamaan ehtoollispikareita alttarikaiteelta kyykistymättä. Ehdin olla useammassa jumalanpalveluksessa pienessä albassa, ennen kuin kirkkoherran vaimo komentaa miehensä tuomaan kotoaan minulle kirkkoherran toisen alban. Kirkkoherra yrittää vielä mumista jotain siitä, että kyseessä on miesten alba, mutta vaimon katse vaientaa hänet nopeasti. Kun vedän ensimmäistä kertaa ylleni kirkkoherran vanhan alban, nautin tavattomasti siitä että voin liikkua ja hengittää normaalisti. Joskus ilot ovat tavattoman pieniä.