Seison pimeässä vaatehuoneessa ja hivutan pahvilaatikosta yhden paperiarkin vaatehuoneen hyllylle. Asetan paperin päälle simpukan, sakset tai jonkin muun kiinnostavan muotoisin esineen. Sitten menen valokatkaisijan luo ja laitan valot päälle. Kun otan esineen pois paperilta, näen siinä varjokuvan esineestä. Valitettavasti kuvio häipyy jonkin ajan kuluttua, eikä paperia voi käyttää uudelleen.

Isä on nuorempana kuulunut kameraseuraan ja on koko ikänsä innokas valokuvaaja. Jossain vaatehuoneen hyllyllä on kookas laatikko, jonka kyljessä lukee ”varovasti” ja ”suurennuskone”. Menneisyyden peruja ovat myös valokuvauspaperit, joille ilmestyvän varjokuvan magiikka saa minut valtaansa. Kuvaamista isä ei kuitenkaan ole lopettanut, vaikka pimiötarvikkeet ovatkin varastossa siihen asti, kunnes olen kymmenen ikävuoden korvilla. Minä ja äiti joudumme poseeraamaan kuvissa loputtomiin. Varhaislapsuudessa se ei haittaa minua, mutta mitä enemmän minulle karttuu ikää, sen vaivautuneempi ja vastahakoisempi kuvauskohde olen. Kun saamme isän kuoleman jälkeen hänen viimeisellä matkallaan ottamat valokuvat, ei niissä poseeraa kukaan. Isä oli yksin reissussa ja ehkä myös muille todistamisen tarve on haipunut.

Olen kiinnostunut kuvaamisesta jo pikkutyttönä. Isä huomaa sen ja sanoo että voisin saada hänen vanhan laatikkokameransa, joka kuitenkin on kadoksissa. Kameraa ei etsinnöistä huolimatta koskaan löydy, mutta kun täytän seitsemän vuotta, saan syntymäpäivälahjaksi helppokäyttöisen pokkarikameran. Olen yllättynyt ja iloinen lahjasta. Jotenkin siinä vain käy niin, että pääsen ani harvoin itse painamaan kameran laukaisinta. Isällä on kaksi järjestelmäkameraa, mutta minun kamerallani on niihin verrattuna houkuttelevan helppo kuvata. Nyt isällä on käytössään kolme kameraa; vanhimmalla järjestelmällä hän kuvaa mustavalkoisia paperikuvia, toisella diakuvia ja minun kamerallani värillisiä paperikuvia. Äiti sen sijaan ei ole innostunut kuvaamisesta. Joskus hän isän toiveesta nappaa kuvan isästä ja minusta. Kun kuva kehitetään, näemme että meiltä kummaltakin puuttuu jälleen kerran päät.

Ollessani kymmenen korvilla, kaivaa isä suurennuskoneen ja muut pimiötarvikkeet esiin ja opettaa minut tekemään mustavalkoisia paperikuvia. Asuntomme tilava kylpyhuone muuttuu pimiöksi. Kylpyamme peitetään pöytälevyllä ja sen päälle asennetaan suurennuskone. Pyykkien kuivaamiseen tarkoitetut narut täyttyvät ensin negatiiveista ja sitten kuvista. Kuvien tekeminen on mielestäni hauskaa ja jännittävää puuhaa ja ennen kaikkea: kerrankin isä kykenee olemaan kanssani menettämättä malttiaan. Hän ei edes moiti minua jatkuvasti kaikesta mitä teen. Vietämme tuntikausia valokuvia kehittäen. Myöhemmin hän pestaa minut kehystämään diakuvia, koska ei itse jaksa näprätä niiden kanssa.

Isän kuoleman jälkeen ostan oman järjestelmäkameran. Nautin suunnattomasti kuvaamisesta omalla kamerallani, jota ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa. Otan kaikkea dioista mustavalkoisiin paperikuviin, mutta en kehitä niitä enää itse. Mustavalkoisten, itse kehitettyjen valokuvien aika alkaa olla ohi. Digikameroiden tullessa minulla ei ole varaa hankkia kunnollista kameraa, jään kehityksestä jälkeen ja kuvaaminen jää haaveeksi: ehkä minulla joku päivä on ylimääräistä rahaa hankkia hyvä digikamera...