Kun muutan syyskuun alussa kirkonkylään, ehdin tutustua lähimetsiin ja kerätä aimo kuorman kanttarelleja. Hieman myöhemmin kypsyvät pihlajanmarjat ja opettelen aikani kuluksi tekemään pihlajanmarjahyytelöä. Talvi saapuu kuitenkin aikaisin, aivan kuten kevät tuli poikkeuksellisen myöhään. Kun sieni- ja marjakausi ovat ohi, yritän keksiä muuta puuhaa vapaahetkiini. Pienen kirkonkylän mahdollisuudet ovat rajalliset. Eräänä päivänä menen uteliaisuuttani käsityöneuvonta-asemalle katsomaan, millaisia kankaita mummot siellä kutovat.

Vanhan puutalon huoneet pitävät sisällään sekalaisen valikoiman kangaspuita. Valtaosassa kudotaan mattoja tai poppanaa. Talon leveimmissä kangaspuissa on juuri silloin tilaa ja päätän kutoa tuhdin maton olohuoneeseen. Koska osaan kutomisen ja hallitsen katkenneiden loimilankojen jatkamisen, ynnä muut kudonnan perustaidot, saan käydä kutomassa omin nokkineni. Aseman hoitaja antaa minulle ulko-oven avaimet ja kehottaa sammuttamaan valot, kun lähden.

Mattoa tehdessäni huomaan peränurkassa hieman muista poikkeavat kangaspuut. Kyllä, siellä on irtoniisipuut ja niissä näyttää olevan kapeahko valkoinen pellavaloimi. Kutojaa sen sijaan ei ole. Kysyn käsityöneuvonta-aseman hoitajalta puista ja hän sanoo, että niille on löytynyt huonosti kutojia. Innostun, sillä olen jo kauan haaveillut sellaisilla puilla kutomisesta. Varaan puut itselleni ja alan suunnitella kaitaliinan mallia. Ihmisiin on täällä vaikea tutustua ja tunnen itseni muukalaiseksi. Kutominen on yksinäistä puuhaa, mutta jollain tavalla rauhoittavaa ja terapeuttista. Ilta illan perään asemalta loistavat valot ja langat muuttuvat vähitellen kankaiksi. Tulen lopulta kutoneeksi maton lisäksi kaksi kaitaliinaa irtoniisipuilla.

Jos kutominen helpottaa minun oloani, helpottaa sijainen yleensä vakituisen papiston työtaakkaa. On normaali käytäntö että perheetön pätkätyöläinen tekee juhlapyhinä muita enemmän töitä. Totun siihen, että monet kirkkoherrat lykkäävät herkästi kirkosta eronneiden hautaan siunaamiset, eronneiden vihkimiset tai heille itselleen muuten vastenmieliset työtehtävät sijaiselle. Yleensä käytäntö on myös sellainen, että perin työtehtäviä ja vastuita henkilöltä, jota kulloinkin sijaistan. Minun henkilökohtaisilla vahvuuksillani ja heikkouksillani ei ole suurtakaan merkitystä. Tässä seurakunnassa saan sentään etukäteen työ- ja vapaapäiväsuunnitelman, toisin kuin ensimmäisessä paikassani, jossa totun kuulemaan kirkkoherran retorisen lauseen ”sinullehan ei sitten ole väliä miten sinun vapaapäiväsi sijoitetaan”. Vaikken voi suunnitella elämääni monta kuukautta etukäteen, olen tyytyväinen kun tiedän, milloin olen seuraavina viikkoina töissä ja minä päivinä vapaalla.

Teen eläkkeelle jäämässä olevan kappalaisen sijaisuutta ja perin häneltä kasvatustyön vastuun. Nautin suunnattomasti vierailuista lasten kerhoissa ja pyhäkoulussa. Myös onnittelukäynnit nelivuotiaiden perheisiin ovat minun alaani ja pidän niistä valtavasti. Rippikoulu sen sijaan ei syyskaudella kovin paljon työllistä ja nuortentoimintaa on hyvin vähän. Eläkkeelle jäämässä oleva nuoriso-ohjaaja huolehtii siitä melko itsenäisesti.

Käyn pitämässä päivänavauksia paikallisilla kouluilla, kuten pappien tehtäviin usein kuuluu. Viisi minuuttia tiivistettyä asiaa, joka kiinnostaisi niin koululaisia, kuin opettajia ja muuta koulun henkilökuntaa, siinäpä haaste. Vanha ”koulukammo” nostaa päätään heti opettajainhuoneeseen astuessani. Minun kouluaikanani sinne oli asiaa vain, jos oli tehnyt jotain pahaa. Saan estellä itseäni niiaamasta hyvää huomenta toivottaessani. Kun eräs opettajista tarjoaa minulle kahvia, ilmeeni on varmasti näkemisen arvoinen. Vähitellen opin, että olen nyt aikuinen muiden aikuisten joukossa, enkä saamassa nuhteita tai jälki-istuntoa.