Perheemme arvoihin kuuluu säästäväisyys. Pihistämme kaikesta, jotta rahat riittävät kesäisiin matkoihin. Kun vain äitini on töissä ja isän sairauseläke on pieni, ei rahaa ole juuri tuhlattavaksi. Myös minulle opetetaan, säästämisen merkitys: jos saan jostain rahaa, ne pitää tallettaa säästöpossuun ja sitä kautta pankkiin. Täytyy olla tavoitteita: kun säästän, voin hankkia rahoillani jotain järkevää ihan itse.

Varttuessani alan saada viikkorahaa kokonaisen markan. Toisinaan sorrun menemään kioskille ja tuhlaamaan pennoseni makeisiin, mistä tunnen sitten omantunnontuskia. Useimmiten rahat kuitenkin päätyvät säästötilille. Mummon kuollessa saan häneltä kaksisataa markkaa perintöä. Ostan mummon perinnöllä ja omilla säästöilläni radion, jossa on kasettisoitin. Se on ajan tavan mukaan monosoitin ja olen siitä ylpeä. Siihen saakka meillä on kaupungissa kuunneltu vain höyryradiota, joten lupaan että myös vanhempani saavat käyttää sitä.

Ajan kuluessa huomaan soittimeni siirtyneen kokonaan vanhempieni käyttöön. Isä pitää radiotani auki aina, kun on kotona ja hereillä. Hän nauhoittaa sillä joskus minua varten c-kaseteille haluamiaan lastenlauluja. Ei ole puhettakaan, että kuuntelisin soittimella jotain itse päättämääni musiikkia: rock on isän mielestä kauheaa räminää. Tilanne jatkuu saman vuodesta toiseen. Teini-iässä vaadin siinä vaiheessa jo kulunutta kasettisoitinta isältä itselleni. Vetoan siihen, että olen ostanut sen mummon minulle perinnöksi antamilla ja itse säästämilläni rahoilla. Isä vastaa ivallisesti, että mummo on maannut haudassaan jo monta vuotta. Soitin jää hänen käyttöönsä.

Toinen omilla säästöilläni tehty suuri hankinta on monivaihteinen retkipyörä, sellainen muodikkaan kippurasarvinen. Uudella pyörällä mökkimatkat tuntuvat taittuvan melkein kuin itsestään ja kouluunkin on mukavampi ajaa sillä, kuin vanhalla kolmivaihteisella mankelilla. Pyörän huolto aiheuttaa kuitenkin yläasteen juuri aloittaneelle tyttölapselle ongelmia: isä on sitä mieltä, että koska pyörä on minun, minun on myös itse hoidettava se.

Kerrostalon pihassa ei ole vesipistettä tai rauhallista polkupyörän pesupaikkaa. Olen ujo, vähän saamaton ja pelkään millaisen kiusaamisen kohteeksi voisin joutua pihalla pesusankoineni ja öljypulloineni. Pesu onnistuu vain tuomalla pyörä hissillä ylös kylpyhuoneeseen tai ajamalla mökille. Pyörän muu hoitaminen omin voimin on minulle liian haastavaa, eikä minulla ole tietoa minne sen voisi viedä huoltoon. Tuskin minulla olisi rahaakaan viedä pyörää huoltoon, eikä meillä suosita oma-aloitteisuutta tällaisissa asioissa. Kun puhun ties kuinka monetta kertaa huollon tarpeesta ja pyörän keskiön rahinasta isälle, hän sanoo että huoltaminen on myöhäistä, sillä pyörä on kuitenkin jo niiltä osin pilalla. Tunnen katkeruuden piikin sisimmässäni. Aikanaan isä myöntyy ja pyöräni pääsee huollettavaksi hänen autonkorjaaja-tuttavalleen.

Jotkut ystäväni kertovat vanhempiensa vievän heidän säästönsä luvaten maksaa ne myöhemmin takaisin. Aina vanhemmat eivät kuitenkaan syystä tai toisesta maksa heille velkaansa. Minä olen onnellinen siitä, että meillä ei sentään viedä rahojani suoraan possusta tai tililtä. Säästäminen ei silti tunnu aivan niin kannattavalta kuin mitä minulle on yritetty opettaa.