Ensimmäinen kosketukseni luontoon syntyy jo aivan vauvana. kun nukun päiväunia mökin pihalla, suurten koivujen katveessa. Kirjosieppo pesii yläpuolellani riippuvassa linnunpöntössä ja käy istumassa vaunujeni aisalla kuin paraskin lastenhoitaja. Kun mustikat kypsyvät, raahaa äiti lastenvaunut mukaansa metsään ja alkaa kerätä marjoja. Minä nukun tyytyväisenä vaunuissa tuulen heilutellessa kuusten oksia yläpuolellani. Paikalle sattuvat kyläläiset eivät huomaa häntä ja päivittelevät kuka on jättänyt lapsensa metsään.

Aikuisena luen kansanuskomuksista ja törmään ajatukseen, että ihminen voi joutua ”metsän peittoon”. Tunnen sieluni jollain tapaa jääneen metsän peittoon, luonnon lumovoiman vangiksi niissä kokemuksissa, joita luonto ja eläimet ovat minulle antaneet vauvaiästä saakka. Kaupungissa ja ihmisten seurassa tunne vierautta, jota en koe luonnon kanssa yhteydessä ollessani. Eläimet ovat minulle enemmän perhettä ja sukua, kuin vähäiset sukulaiseni.

Ainoa isovanhemmistani, jonka kunnolla muistan, on isän äiti. Hän on minun syntyessäni jo lähes kahdeksankymmenen ikäinen ja kuolee kun olen kymmenen korvilla. Mummo asuu yksin rintamamiestalon yläkerrassa ja toisinaan kävelen häntä tervehtimään yhdessä äidin kanssa. Mummo on minulle rakas ja tärkeä, enkä näe häntä niin usein kuin haluaisin. Mummo tuntuu aina ilahtuvan kovasti tulostamme. Hän on lempeä ihminen ja tulee hyvin toimeen äitini kanssa. Mummo kuuntelee puheitani, ilojani ja ylpeyden aiheitani. Tunnen että hän arvostavaa ja rakastaa minua sellaisena kuin olen.

Isä käy äitinsä luon harvoin ja hän kantaa äidilleen kaunaa lapsuudestaan. Isän isä on kuollut isän ollessa lapsi. Koska perhe on köyhä, joutuu mummo muuttamaan perheettömän sisarensa luo isäni ja isän sisaren kanssa. Vilkkaan ja kurittoman pojan ei ilmeisesti ole helppoa tulla toimeen suvun vahvojen naisten kanssa ja isä kokeekin että häntä kohdeltiin hänen sisartaan huonommin. Minä taas aavistelen, että mummo on joutunut kokemaan poikansa kanssa monenlaista. Mummokaan ei käy meillä minun muistini aikana –vain valokuva todistaa että olen istunut hänen sylissään kotimme olohuoneessa noin vuoden ikäisenä.

Mummon luona tapaan toisinaan serkkujani vielä silloinkin, kun isäni on jo riitautunut sisarensa kanssa. Serkut käyvät koulua mummon asunnon lähellä ja piipahtavat hyppytunneilla hänen luonaan. Minä odotan aikaa, jolloin siirryn itse samaan kouluun ja voin käydä useammin tervehtimässä häntä. Kun mummo sitten 88 vuoden iässä kuolee, olen yhä ala-asteella. En koskaan pääse käymään hänen luonaan koulun hyppytunneilla. On paljon asioita, joita haluaisin tietää hänen elämästään, muttei ketään jolta voisin kysyä. Mummon kuollessa menetän minulle tärkeän ihmisen ja tukijan.

Isäni lisäksi myös äitini jää isättömäksi varhain, kun hänen isänsä kuolee toisen maailmansodan melskeissä rintamalla. Äidin kertoman perusteella saan sen käsityksen, isoisä on ollut huumorintajuinen ja käytännön piloja rakastava mies. Hän on ollut käsityötaitoinen, kuten monet äidin suvun jäsenet. Aikuisena käyn viemässä kukkia hänen haudalleen ja harmittelen mielessäni sitä, että emme koskaan saaneet tutustua toisiimme.

Äidinäidin tapaan alle vuoden ikäisenä, vähän ennen hänen kuolemaansa. En muista tuosta tapaamisesta mitään ja koko asia selviää minulle vasta isän kuoleman jälkeen. Äiti salaa isältäni vierailleensa minun kanssani äitinsä luona, sillä se ei välttämättä olisi isäni mieleen. Isä on sitä mieltä että äidinäiti on ollut mieleltään sairas. Äitini kertoman mukaan tämä sairasti myrkkystruumaa ja epäluuloisuus, kireys ja muut oireet hävisivät leikkauksen myötä. Kun en teini-iässä miellytä isääni syystä tai toisesta, hän tapaa todeta myrkylliseen sävyyn: ”äitisi suvussa on ollut naisissa mielisairautta”. Kuuntelen tätä aikani ja lopulta vastaan: ”niin ja isäni suvussa miehissä”.”Mitä sinä tuolla tarkoitat?” kysyy isä terävästi. Mitähän mahdan tarkoittaa.