Pappi, jonka kanssa jaan työhuoneen, adoptoi yksinään lapsen ulkomailta. Yksinhuoltajan arki ei ole tavallisestikaan helpoimmasta päästä, saati sitten kun perheen ainoalla aikuisella ei ole selkeitä työaikoja. Itse en haluaisi olla samassa asemassa, kuin hän. En muutenkaan pode vauvakuumetta, vaikka minunkin biologinen kelloni alkaa osoittaa viimeisiä aikoja hankkia lapsia. Elämä on mielekästä ja täyttä, eikä juuri minun tarvitse ”lisääntyä ja täyttää maa”, jos kohdalle ei osu sopivaa isää lapselle.

Lapsen adoptoinut ihminen tuntuu pitävän itseään suurena hyväntekijänä ”pelastettuaan” lapsen. Minäen näe asiaa yhtä hohdokkaassa valossa. Mietin millaiseen riepotukseen hyvin erinäköinen lapsi joutuu meidän kulttuurissamme ja melko tiukkaa uskonnollista kantaa edustavan papin ainoana lapsena. Epäilemättä lapsen fyysisistä tarpeista huolehditaan paremmin, kuin hänen synnyinmaassaan, ehkä henkisistä tarpeistakin varsin hyvin -ja erityisesti hengellistä tarjontaa tulee olemaan paljon. Adoptio ei ole altruismia, sillä se lähtee aina joiltakin osin vanhempien tai vanhemman omista itsekkäistä tarpeista. Se on hyvä myöntää. Pohdin myös sitä, miten papin lapsilla on yleensä keskimääräistä vaikeampaa ainakin murrosiässä. He kipuilevat, ottavat etäisyyttä vanhempiensa uskoon, kohtaavat koulutoverien ennakkoluuloja ja pohtivat omaa suhdettaan vanhempiensa arvomaailmaan. Pelastettu lapsi ei ehkä vuosien kuluttua tunne itseään niinkään pelastetuksi.

Adoptioäiti heittäytyy äidin rooliin erittäin voimakkaasti. Työn ja lapsen tarpeiden yhdistämien arjessa ei ole ongelmatonta ja me muut papit joudumme joustamaan, kun yksinhuoltaja ei kykenekään hoitamaan kaikkia työtehtäviään. Ymmärrän hyvin lasten tuoman jouston tarpeen ja olen perinteisesti joustanut mielelläni. Nyt huomaan kuitenkin ärtyväni, kun puhelimeen vastatessani kuulen vibraltoksi kohoavan äänen. Se vaatii minua poikkeuksetta ottamaan jonkin hänen työtehtävänsä hoitaakseni  tai vaihtamaan työvuoroja ja perustelee vaatimustaan sanomalla ”Minä olen äiti. Minulla on lapsi”. Pappi vetoaa myös yhteisvastuullisuuteen.

Huomaan sanovani hänelle lähes automaattisesti ”ei käy”. Ymmärrän, että sanon sen hänen asenteelleen, en tarpeelle hoitaa lastaan ja toiveelle että muut joustavat. Tiedän, että äidiksi heittäytynyt pappi pitää minua laiskana ja ilkeänä, mutta koen tilanteen omalta kannaltani epäoikeudenmukaiseksi. Mielestäni hänen olisi etukäteen pitänyt miettiä, miten hän järjestää arkensa niin, etteivät työtoverit joudu vähän väliä vaihtamaan työtehtäviä hänen kanssaan ja paikkaamaan hänen töitään. Jos hän ei kykene töihinsä, hänen pitäisi mielestäni harkita virkavapaan pitämistä, kunnes alun hankaluudet uuden perheenjäsenen saapumisen vuoksi on voitettu. Ei minulta ole kysytty, haluanko tukea hänen tarvettaan saada perhe, jota hän ei muuten saisi.

Samainen pappi on jo aiemminkin ollut hanakka keksimään muille työtehtäviä ja nyt mittani alkaa täyttyä. Minäkin tarvitsen vapaa-aikaa hoitaakseni itseäni ja suhteitani ystäviin ja sukuun nyt, kun vuosien kiertolaiselämän jälkeen olen vihdoin voinut pysähtyä aloilleni. Turhan moni ihmissuhteistani on katkennut, kun ystävät eivät ole pysyneet perillä siitä, missä päin milloinkin asun, eikä minulla ole ollut lomaa käydä heitä tapaamassa tai ottaa vieraita vastaan. kaikki energiani on mennyt sopeutumiseen, uuden oppimiseen ja muuttoihin. Minä ja tämä pappi olemme persooniltamme aivan kuin eri planeetoilta. Luulen, että kummankin on yhtä vaikea ymmärtää toistaan. Yritämme kuitenkin sietää toisiamme, tehdä työtä ja kulkea eteenpäin, kumpikin tahoillamme.