Marjojen ja sienten keruu kuuluu elämäämme olennaisena osana, sillä isäni haaveilee omavaraistaloudesta. Ruokavarastojen pitää aina olla täynnä mahdollisen sodan varalta. Marjat ja sienet ovat myös ilmaista ruokaa ja kaikessa pitää säästää. Talvella sieniä käytetään lihan jatkeena monissa ruoissa, marjoista keitetään mehua ja hilloa, sekä niitä pakastetaan. Opin kulkemaan mukana marja- ja sieniretkillä, Kerään sen mitä jaksan ja viitsin, muun ajan leikin metsässä tai syön eväitäni. Metsäretkillä aikani ei koskaan käy pitkäksi, sillä sammaliin voi rakentaa puutarhoja, puissa voi keinua tai istua ja kuvitella kaikenlaista. Lapsen mielessä sammaloitunut puupino muuttuu noidan taloksi ja kaarelle painunut puu dinosaurukseksi. En ymmärrä, jotka kieltäytyvät lähtemästä metsään ja sanovat että siellä on tylsää.

Oman metsämme rajalla on syvä, jyrkkäreunainen oja. Sen reunalla kasvaa runsaasti vadelmia ja minua on kielletty menemästä liian lähelle piennarta, etten putoaisi ojan pohjalle ja satuttaisi itseäni kiviin. Tottelen kiltisti, sillä oja näyttää lapsen silmin valtavalta kuin linnan vallihauta. Voin melkein kuulla miten krokotiilit louskuttelevat siellä leukojaan.

Kerran kun isä vielä käy töissä, menemme hänen vapaapäivänään kahdestaan ojanpientareelle vadelmia poimimaan. Vadelmien varret ovat korkeita, niiden latvat heiluvat pääni yläpuolella. Olen kuin vadelma-aarniometsässä ja kurkin varovasti varsien välistä, etten vain mene vahingossa liian lähelle ojaa. En mene, mutta isä sen sijaan keikkuu uhkarohkeasti aivan ojan pientareella. Äkkiä hän katoaa näkyvistäni ja ojan pohjalta kuuluu rysähdys. Pelästyn ja yritän varovasti mennä lähemmäs katsomaan miten isälle on käynyt hänen romahtaessaan ojaan. Silloin ojasta kohoaa hyökyaallon tavoin valtaisia voimasanojen tulva ja minä peräydyn kauemmas. Joitakin viikkoja isä kulkee murtunut käsi kantositeessä. Onneksi vadelmia kasvaa monessa paikassa niillä tienoin.

Seuraavana talvena menen isän kanssa kahdestaan käymään mökillä. Olemme hiihtäneet ison mäen alas järven rantaan, kun isä äkkiä istuu hankeen ja pitelee molemmin käsin rintaansa. Katselen häntä ihmetellen, sillä tällaisena en ole häntä koskaan nähnyt. Hän hengittää raskaasti puuskuttaen ja aikansa istuttuaan hän puhuu oudolla äänellä. Isä sanoo että jos hän menettää tajuntansa, on minun mentävä lähimpään taloon niin lujaa kuin pääsen ja pyydettävä kutsumaan ambulanssi. Katson lapsen silmin vuorenkorkuisilta näyttäviä lumimassoja ja mietin miten kaukana lähin talo on. Suorin tie sinne kulkee umpihangessa yli peltojen. Tietä pitkin hiihtämällä matka olisi paljon pidempi. Ihmettelen miten minä, neljän-viiden vanha tyttöpolo selviytyisin matkasta ja uskottaisiinko minua talossa. Lopulta isä kuitenkin nousee omin voimin lumesta ja palaamme hitaasti takaisin autolle. Lääkäri ilmoittaa isälle, että tämä tuskin tulee näkemään sitä päivää, jolloin minä aloitan koulunkäynnin.