Rippikoulun jälkeen liityn kirkkoon alan käydä seurakunnan nuortentilaisuuksissa. Minuthan on kastettu, mutta sittemmin vanhemmat erosivat kirkosta. Nyt seurakunnasta tulee minulle kuin toinen koti, sillä ilmapiiri on ikäisteni nuorten porukassa vapaa ja hyväksyvä. Saan seurakunnasta ystäviä, eikä minua kiusata. Huomaan kelpaavani ja pärjääväni siinä missä muutkin nuoret ja tulen rohkeammaksi ottamaan kontaktia ja olemaan äänessä. Se on minulle uutta ja ihmeellistä. Jossain vaiheessa vietän kaiken mahdollisen vapaa-aikani erilaisissa seurakunnan nuorten tilaisuuksissa, osittain kaverien ja hauskanpidon tähden, osin siksi että pääsen näin olemaan poissa kotoa.

Erityisesti pidän leireistä ja retkistä, merkitseväthän ne sitä että voin viettää kokonaisen viikonlopun muiden nuorten seurassa, poissa kotoa. Leirit ovat intensiivisiä ja usein sairastun niiden jälkeen. Siitä isä saa taas yhden aiheen olla epäluuloinen ja vihainen. Isä epäilee että saan seurakunnasta huonoja vaikutteita, muttei estä leireille ja iltoihin menemistä. Vuosien ajan hän on valittanut minulle sitä, että olen liikaa kotona: minulla pitäisi olla harrastuksia ja ihanteita. Nyt kun olen löytänyt molempia, ei sekään tyydytä. Isä arvelee että seurakunnassa opetetaan sanomaan hänelle vastaan. ”Raamatussa lukee että vanhemmille tulee olla kuuliainen. Eikö sinulle ole opetettu sitä siellä?”, hän sanoo. Vastaan että Raamatussa lukee paljon muutakin, kuten se että vanhempien tulee kohdella lapsiaan hyvin. Vastaukseni ei taatusti tyydytä isää. Saan kuitenkin jatkaa seurakunta-harrastustani, kunhan en ole ruoka-aikaan poissa kotoa. Ateriat nautitaan yhtä aikaa ja saman pöydän ympärillä, oli tunnelma kotona muutoin millainen tahansa.

Itsenäistymiseni lisää riitoja isän kanssa. Moni tuntemani ihminen myöntyy isän edessä vain päästäkseen riitelemästä hänen kanssaan, mutta minä sanon hänelle vastaan yhä kovemmin. Sanavalmiuteni ärsyttää häntä suunnattomasti ja riitamme ovat sekä kiivaita, että kovaäänisiä. Jos isä ei muuten kuuntele, pakotan hänet kuulemaan huutamalla. Erään riidan jälkeen sanon isälle miettiväni, pitäisikö minun mennä puhumaan perheneuvojalle siitä, millaista kotona on. Isä sanoo ivallisesti ”no mene vain, nehän nauravat sinut sieltä pihalle”. Äiti näyttää mietteliäältä ja kommentoi ”tuskinpa nauravat”, mutta lannistun, enkä jaksa minkään muuttavan elämää kotona.

Kerran pyydän saada puhua seurakunnan nuorisopapin kanssa ja yritän kertoa miten vaikeaa kotona on. Hän antaa minun kertoa, mutta lopulta hän toteaa että ”monilla on vaikeaa kotona, se kuuluu murrosikään”. Se on totta, mutten silti ole sitä mieltä että kotimme ilmapiiri ja tapahtumat ovat normaaleja. En enää yritä puhua kotiongelmista seurakunnassa, tai kenellekään aikuiselle. Olen tottunut siihen, että hätääni ei kuulla.

Nuori seurakunta tarjoaa minulle, paitsi ikäisteni seuraa, myös mahdollisuuden käyttää kädentaitojani. Autan näytelmäprojektien puvustuksissa ja lavastuksissa, piirrän ja maalaan missä milloinkin tarvitaan. Pidän näihin projekteihin liittyvien ongelmien pohtimisesta ja ratkaisemisesta: miten muovikalvosta voi tehdä helposti purettavan ja kasattavan iglun metallitankojen päälle, kuinka kirkon kasterististä saa toimivan silkkipainokuvion ja niin edelleen. Näyttelemään en uskalla, vaikka mieli tekisi -ja kuka sitten tekisi pukuja ja lavasteita, jos loikkaisin näyttämön puolelle?

Lukion aikana seuraan pappien työskentelyä ja mietin että se on vihoviimeinen ammatti. Samoihin aikoihin alan aavistella, että kutsumukseni on toimia juuri siinä tehtävässä. Mietin miten mahtaa käydä, kun lähden opiskelemaan: isän takia en haluaisi käydä enää kotona, mutta äitiin haluaisin pitää yhteyttä.