Tässä seurakunnassa on useita pappeja, mutta työvuorolistaan ei ole kirjattu hautaus- ja toimitusvuoroja. Hautaan siunaamiset, vihkimiset ja kastamiset jaetaan joko niin että seurakuntalaiset saavat toivoa kenet haluavat toimituksen papiksi, tai jos heillä ei ole toivetta, jaetaan toimitukset pappien palaverissa. Mielestäni nämä ”kuka huolii tai pystyy hoitamaan tämän toimituksen”-kierrokset ovat kiusallisia. Jos suostut ottamaan paljon toimituksia, olet työtoveriesi mielestä hyvä pappi, mutta saatat uuvuttaa itsesi nopeasti. Jos pidät puolesi, saat helposti laiskan ja huonon työtoverin maineen. Pitkään paikkakunnalla olleille papeille ja kirkkoherralle kasaantuu muita enemmän toimituspyyntöjä ja he tuntevat työpaineen nahoissaan. Jos ihmiset taas eivät saa toivomaansa pappia, he ovat yleensä nyreissään ja pettyneitä. Pohdin hiljaa mielessäni, että etukäteen sovitut toimitusvuorot olisivat tasapuolisempi ja selkeämpi tapa jakaa toimituksia.

Muiden pappien joukossa tunnen oloni usein vieraaksi. Minuun suhtaudutaan ystävällisesti, mutta olen sittenkin vain sijainen, josta kukaan ei jaksa kiinnostua ihmisenä. Sijaisen ihmisarvo tuntuu seurakunnissa olevan juuri sen kokoinen, kuin on hänen työpanoksensa.. Vierauden tunne on varmaan osittain seurausta siitä, että olen nyt kiertänyt neljänteen seurakuntaan ensimmäisen työvuoteni aikana. Kokonaan en halua ulkopuolisuuden tunnetta pätkätyön olosuhteilla selittää, sillä muiden työntekijöiden; lasten- ja nuoriso-ohjaajien, viraston henkilökunnan, emäntien, siivoojien ja diakoniatyöntekijöiden kanssa en koe olevani ”eri kastia”.

Tällä kertaa saan jopa kutsun pappien rovastikunnallisen piirin kokoontumiseen. Piiri kokoontuu tällä kertaa erään papin kotona, eikä mainittu osoite sano kaltaiselleni muualta tulleelle yhtään mitään. Kutsu esitetään ohimennen suusanallisesti, eikä kutsun esittäjä itse ole menossa tähän kokoontumiseen. Myös minulta jää menemättä, eikä kutsuja sen jälkeen enää tule. Toivon että pappien piirin kutsuttaisiin paperilla tai sähköpostilla ja että joku huolehtisi kunnolla uusien työntekijöiden kutsumisesta. Pappien porukat vaikuttavat perin sisäänpäin lämpiäviltä. Yritän myöhemmin kysellä toiselta kollegalta piirin kokoontumisista, mutta saan vastaukseksi vain pitkän selostuksen siitä, miksi tänä pappi ei käy kokoontumisissa. Minä jään yhä pärjäilemään ilman muiden pappien vertaistukea ja mietin että olen kaiketi vain ”pilapappi”, vihkimyspäivän mukaan. Voisin varmasti olla itse aktiivisempi asian suhteen, mutten jaksa. Mietin myös, mahtaisinko saada kokouksista mitään. Olen tullut kyyniseksi kuunnellessani jatkuvasti muiden työhön ja yksityiselämään liittyviä tulevaisuudensuunnitelmia, jollaisiin minulla ei ole mitään mahdollisuutta.

Käyn elämäni ensimmäistä kertaa ”veljes- ja sisaruspiirissä”, kuten pappien piiriä vanhan tavan mukaan nimitetään, vasta toisen pappisvuoteni jouluna. Silloin työsuhteeni tässä urani neljännessä seurakunnassa alkaa olla lopuillaan ja kirkkoherra aktivoituu viemään minut mukanaan piirin kokoontumiseen. Hän pahoittelee kovin sitä, ettei ole huolehtinut siitä että tutustuisin rovastikunnan muihin pappeihin. Lähden mukaan kokoukseen lähinnä velvollisuudentunnosta, sillä olen jo kasvanut asian ohi. Olisin tarvinnut tukea kaksi vuotta sitten ja kaipasin sitä vuosi sitten. Nyt olen jo todennut, etten kuulu yhteisöön ja kokoontumsien ilmapiiri vahvistaa tunnettani. Olen vain "joku sijainen". Tapaan nyt myös lääninrovastin, jolle minun olisi pitänyt tietää ilmoittautua rovastikuntaan saapuessani. Mistäpä nuori keikkapappi kaiken automaattisesti tietää ja osaa.