Meidän perheemme kesämökki ole järven rannalla sijaitseva laiskottelupaikka, vaan keskellä metsää, suon laidalla nököttävä rintamamiestalo. Kun vartun, saan auttaa monissa askareissa tai joudun auttamaan niissä, näkökulmasta riippuen. Kannan pienempiä risuja risusavotassa, levitän kalkkia kanikoppiin ja siinä sivussa itseeni. Totun pitelemään sahattavaa lautaa tai porattavaa puupalikkaa paikallaan, ojentamaan tarvittavia työvälineitä, pinoamaan pilkottuja puita ja paljon muuta. Siinä sivussa opin itsekin tekemään yhtä ja toista. Saan jopa oman vasaran isän kyllästyessä etsimään omaansa minun jäljiltäni. Hänen mukaansa olemme korjausyhtiö ”toveri ja tunari”., enkä ole varma kumpi meistä on kumpi.

Oppimani taidot eivät ehkä ole naisellisia, mutta hyödyllisiä ne ovat. Isä sanoo, että opettaa minut pitämään huolta asioista, että voi huolehtia äidistä, kun häntä itseään ei enää ole. Kun isän kunto huononee ja hänen kärsivällisyytensä vähenee, asiat jäävät yleensä minun tehtäväkseni. Teräaseita; veitsiä ja kirveitä isä ei kuitenkaan halua nähdä minun käsissäni. Hän pelkää minun lyövän itseäni kirveellä tai leikkaavan puukolla sormeeni, vasenkätinen kun olen. Opettelen molempien välineiden käsittelyn itsekseni silloin, kun hän ei ole näkemässä.

Isäni haaveilee omavaraistaloudesta ja se näkyy mökkielämässämme. Siinä missä muut istuttavat mökilleen kukkia ja pari mansikantainta, meillä on kaksi suurta mansikkamaata, porkkanamaa ja perunamaa. Lisäksi kasvatamme lanttua, kaalia, salaattia, kurpitsaa, punajuurta, nauriita ja herneitä. Joka vuosi isä kokeilee jotain uutta: yhtenä vuonna ruusukaalia, toisena mustajuurta, kolmantena taas jotain muuta. Lisäksi on tietysti viinimarjapensaista ja puutarhavadelmaa. Pienessä kasvihuoneessa kasvaa kurkkuja ja tomaatteja. Hyötykasvien lisäksi pihaa koristavat monet kukkapenkit, joista suuret punaiset unikot ovat isän ylpeys. Kaikkea on siis paljon –paitsi omenoita. Meillä on vain yksi omenapuu, jonka pienistä omenoista puristetaan mehua.

Laajan kasvimaan hoitaminen vaatii paljon työtä keväästä syksyyn. Kesään kuuluvat kasvi- ja mansikkamaalla vietetyt pitkät tunnit. Kastelemista, kitkemistä ja harvennettavaa riittää. Isä vaatii että opin hoitamaan kasvimaata hyvin. Oppi alkaa multapenkkien teosta. Maa pitää kääntää käsin lapiolla tai talikolla, sillä meillä ei ole koneita. Multapenkin täytyy olla tasainen kuin pöytä, jotta vesi ei valu siitä pois. Apuna käytän haravaa, lautaa ja narua, jotta niin penkki kuin siemenrivitkin olisivat suoria. Joskus joudun tekemään penkin kerran toisensa jälkeen uudelleen, kun työni tulos ei miellytä isää. Lopulta arvelen osaavani tehdä tasaisemman ja suoremman penkin kuin hän.

Oman maan herneet ja porkkanat ovat makeita, kun vihdoin päästään satoon saakka. Taidan elää kesät melkein oman maan kasviksilla, joita käyn itse keräämässä penkeistä ja kasvihuoneesta ja syön raakana. Joihinkin maamme tuotteisiin kyllästyn perinpohjaisesti: mansikoita ja herukoita tuntuu löytyvän kaikista ruoista ympäri vuoden

Perheemme ei kuulu kirkkoon, mutta isä osaa silti siteerata ”joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä”. Opin että kaikki pitää ansaista omalla työllä ja miellyttämällä. Isä istuu hakkuupölkyn päässä ja kehuu miten ”helppoa maanviljelys on”. Edes mansikkamaalta häntä kohti lentävät homeiset marjat eivät saa häntä vaikenemaan tai muuttamaan kantaansa. Äiti leikkaa lehdestä sarjakuvan, jossa Harald Hirmuisen vaimo kyntää maata hevosen kanssa ja Harald sanoo ”puutarhanhoito on akkojen työtä”.

Lukemattomat tunnit kasvi- ja mansikkamailla saa katkaistua menemällä mökkiä ympäröiviin laajoihin metsiin. Tunnen metsän polut ja notkelmat kuin omat taskuni ja viihdyn loistavasti. Kun isä ei tiedä mihin suuntaan olen mennyt, hän ei voi lähteä etsimään minua ja niin saan olla rauhassa. Toinen kätevä piilopaikka on ullakolla, savupiipun takana, sillä sinne ei näe ullakon portailta. Vanhempani eivät yleensä viitsi lähteä rämpimään sahanpurujen päällä keikkuvien lauta- ja lehtipinojen taakse ja niin voin istua omassa rauhassani lukien vanhoja aikakauslehtiä tai Aku Ankkoja.

Isä kasvattaa vuodesta toiseen perunat, porkkanat, sipulit ja muut kasvit täsmälleen samoilla paikoilla. Vaikka maata lannoitetaan, se köyhtyy vähitellen. Samaan aikaan isän voimat vähenevät ja niin vähenevät myös minun ja äidin nöyryys olla päivät pitkät kasvimailla kitkemässä, mullittamassa ja kantamassa kasveille vettä. Kasvualoja pienennetään ja ylemmän perunamaan valtaavat lupiinit. Ne risteytyvät keskenään ja muodostavat monivärisen kukkameren. Kasvihuoneen muovit menevät rikki ja tukirangat raivataan pois. Mansikkamaa jaksaa kuitenkin tuottaa ja joka kesä konttaan siellä jännittäen milloin marjojen sisälle kaivautuneet ampiaiset pistävät kohti mansikkaa kurottavaa kättäni tai mansikkamaalla toisinaan luikertelevat käärmeet purevat minua.

Vaikka mökkimme ei sijaitse rannalla, on kävelymatkan päässä parikin lampea. Toisessa niistä meillä on venepaikka. Suopursujen ja sammalen peittämään rantaan on kiinnitetty isän tekemä tasapohjainen ruuhi, joka on kätevä suorantaisessa ja mutapohjaisessa lammessa liikuttaessa. Ruuhella minä opettelen soutamaan ja sillä käymme äidin kanssa iltaisin katsomaan katiskat. Saaliiksi saamme pääasiassa ahvenia, särkiä tai hauen pulikoita, pari kertaa jopa ankeriaan. Isän kanssa laskemme toisinaan pitkää siimaa ja jonkin kerran joudun soutamaan hänelle verkkoja. Isä savustaa suuremman saaliin vanhassa padassa ja kalansinteistä keitetään maitopohjaista keittoa. Se on parasta mitä tiedän.