Ymmärrän jo lapsena, etteivät isän rangaistukset ole aina oikeudenmukaisia. Ajattelen että kun kasvan suureksi, en anna isäni enää lyödä minua. Lapsen ehdottomuudella päätän, että joku päivä lyön isää takaisin maksuksi siitä miten hän on aiheuttanut minulle kipua ja tuskaa. Viimein koittaa päivä, jolloin olen riittävän vahva lyömään isää takaisin. Riidellessämme näen että hänen silmissään pelkoa. Isäni pelkää saavansa selkään minulta, tyttäreltään jota on kurittanut fyysisesti vuodesta toiseen. Huomaan sääliväni isää ja pitäväni oman elämänsä vankina. Minulle riittää, ettei hän voi enää lyödä minua.

Vuodet tekevät isän entistä synkemmäksi ja ahdistuneemmaksi. Kun juttelen hiljaa äidin kanssa ja nauramme jollekin asialle, hän pelkää meidän juonivan jotain hänen selkänsä takana tai nauravan hänelle. Kun tulen koulusta kotiin, jännitän aina mitä kotona on edessä: istuuko isä keinutuolissa pimeässä asunnossa ja kerää raivoa, vai onko hän keittiössä lukemassa sanomalehteä ja heittää sieltä ironisia kommentteja minulle. Hän on kuin verkkonsa perällä istuva, myrkkyään keräävä lukki, joka iskee kimppuun aivan arvaamatta. Tuntuu kuin hän kykenisi hallitsemaan ja valvomaan kaikkea kodissamme. Isä on aina riidoissa jonkun talon asukkaan tai tuttavan kanssa ja joskus tunnen pihalla kulkiessani sääliviä katseita selässäni. Inhoan sääliä, sillä se ei johda mihinkään, eikä muuta mitään.

Kun olen murrosiässä, isä ottaa tavakseen jättää minulle ”erityisiä herkkuja”: hän jättää jääkaappiin kurkun kannan ja ilmoittaa että se on minulle. Toinen ”herkku” syntyy, kun hän juo limonadipullon lähes loppuun, jättää pohjalle noin sentin limsaa ja seisottaa sitä jääkaapissa pari päivää. Sitten hän ilmoittaa, että jääkaapissa on minulle limsaa. Molemmista pitää kiittää, vaikka koen että kyseessä on nöyryyttäminen. Samaan aikaan ymmärrän, ettei äidistä ole muuttamaan tilannetta. Hän merkitsee minulle lämpöä ja turvallisuutta, mutta ei kykene vastustamaan isää. Äiti on vetäytyjä, eikä taistelija. Hän purkaa minulle ahdistusta, jonka isä hänessä aiheuttaa ja saa minusta näin liittolaisen isää vastaan. Kannan äidin taakkoja. Toisinaan riitelen heidän riitojaan isän kanssa, eikä se paranna minun ja isän välejä.

Isä jaksaa yhä harvemmin lähteä kesämökille ja niin siitä tulee minun ja äidin pakopaikka. Ajamme polkupyörillä mökille, keräämme marjoja ja sieniä sekä katsomme katiskan. Laitamme ruokaa ja juttelemme ääneen. Kesämökillä äidin kanssa kahdestaan, kaikessa rauhassa vietetyt päivät auttavat minua jaksamaan. Kotona isä pelkää että ovien takana puuhataan jotain epämääräistä ja siksi emme saa sulkea niitä.

Lukion aikana isän terveys heikkenee niin paljon, ettei hän enää kykene liikkumaan kovilla pakkasilla ulkona. Hän lähtee vuoden kylmimmiksi kuukausiksi Espanjaan. pakoon pakkasta ja ahdistusta.  Samalla hän saa vielä matkustaa, nähdä maailmaa ja tuntea saavuttaneensa elämässä jotain. Kielitaidoton suomalaismies matkustaa yksin -se tuo isästä vielä kerran esiin rohkean seikkailijan.

Minulle isän poissaolo merkitsee sitä, että voin elää vapaammin. Voin nauraa ja puhua ääneen, eikä minun kotiin tullessani tarvitse jännittää millaisella tuulella isä on. Kun hänen paluunsa alkaa lähestyä, ahdistus rinnassani lisääntyy. Huomaan toivovani, että hän kuolisi tai että häntä ei olisi koskaan ollutkaan.