Papilta kysytään toisinaan, onko hän koskaan tehnyt hassuja virheitä työssään. Varmasti jokainen on tehnyt, jos on edes jonkin aikaa pappina työskennellyt. Kun joutuu olemaan paljon äänessä ja esiintymään vaikka millaisissa tilanteissa, ei virheitä ja kommelluksia voi välttää. Osa niistä on hauskoja ja harmittomia, mutta jotkut suorastaan karmivia. Varsinkin kasteilla, häissä ja hautajaisissa sattuneet papin kömmähdykset ovat usein todella ikäviä ja aiheuttavat ymmärrettävästi mielipahaa. Anteeksi pyytäminen on silloin aina paikallaan.

Omalle kohdalleni ei onneksi osu altani sortuvia haudan reunoja, liina pieniä tai kapeita hautoja, eikä muitakaan suuria katastrofeja. Änkytän, hukkaan ja pudotan papereita kesken puheen, sanon vihittävien nimet väärin ja unohdan lukea jonkun hautaan siunatun nimen tietyssä sunnuntain jumalanpalveluksessa. Unohdan sakastissa että langaton mikrofoni on päällä, kun höpisen suntion kanssa ja myöhästyn laitosehtoolliselta oman hajamielisyyteni vuoksi. Virheiltä välttyy vain, jos ei tee yhtään mitään. Pappikin on kuitenkin vain ihminen ja hänellä on hyvä ja huonot päivänsä.

Joskus papin tekemä kömmähdys voi myös laukaista muuten kireän tunnelman, kuten niissä hautajaisissa, joissa menen väärälle haudalle. On tavallinen, työteliäs lauantai ja minulla on useita siunauksia. Olen kuitenkin laskenut, että ehdin omaisten toiveen mukaisesti saattamaan toiseksi viimeisenä siunattavan vainajan haudalle saakka. Lupaan myös tulla muistotilaisuuteen, kunhan ensin siunaan viimeisen vainajan. Kun siunaamisen jälkeen tulemme saattona ulos kappelista, näemme että tuulinen talvisää on yltynyt lumimyrskyksi. Kuljen suntion kanssa kulkueen keulilla ja vedän talvitakin huppua syvemmälle pääni suojaksi. Suntio on kertonut, että hauta on pääkäytävän varrella ja lähellä kappelia. Näen roskasäiliön lentävän kovan tuulen voimasta ja puut huojuvat pelottavasti. Huokaan helpotuksesta, kun ajattelen että saattomatka ei ole pitkä.

Kohta näen avoimesta haudasta kertovan hiekkakeon. Tyytyväisenä kurvaan sitä kohti ja asetun haudan taakse seisomaan. Kun vedän huppua taaksepäin ja kohotan katseeni, näen ohitseni kulkevan hautaussaaton ja väen hämmästyneet ilmeet. Suntio huutaa minulle myrskyn läpi ”ei vielä se hauta”. Nolona kipitän saaton perään ja näen, että vähän kauempana on toinen avoin hauta.

Seuraavan siunauksen päättyessä suntio kysyy minulta, lähdenkö tällä kertaakin mukaan haudalle. Kun vastaan, että en lähde vaan menen suoraan edellisen vainajan muistotilaisuuteen, hän virnistää minulle ilkikurisesti ja sanoo: ”no, johan sinä tällä haudalla kävitkin. Muistotilaisuudesta puolestaan tulee harvinaisen leppoisa, kun ihmiset aloittavat naureskelemalla papin kömmähdykselle. Nauran mukana, sillä olihan se huvittava sattumus.