Työpaikalla kokoontuu viikoittain työntekijöiden oma rukouspiiri ja kuulen eräiden työntekijöiden mutisevan piiristä jotain kielteistä. Uutena työntekijänä saan kutsun saapua piiriin, enkä kehtaa kieltäytyä, vaikken koskaan ole tuntenut oloani kotoisaksi missään rukouspiirissä. Kokoontumisessa tunnen joutuneeni väärään paikkaan: ääneen rukoileminen, mumina ja ”joo, Herra, sä tiedät…” tai ”Herra sä näet, että…” –lauseet eivät ole minun alaani. Kauhistelen sitä, miten muut piiriläiset kommentoivat jälkikäteen asioita, joita joku on tuonut rukouksessaan esiin. Piiri tuntuu henkisen ja hengellisen vallankäytön näyttämöltä, enkä enää toista kertaa ahdista itseäni menemällä mukaan.

Aavistelen, että hurskaimpien ja näennäisesti kilteimpien työtoverieni pinnan alla muhii kiellettyjä tunteita, vihaa ja ahdistusta. Esimieheni hymy ei ulotu koskaan silmiin saakka, eikä hän ole ainoa, joka tuntuu pitävän yllä kaunista fasadia. Yllättävää on, että he kuitenkin kestävät seurakunnan kiivasta ja työntekijäkokouksissa ääneen kiroilevaa kappalaista.

Tälle työyhteisölle on ominaista tietty byrokraattinen jäykkyys. Kirkkoherra vaatii, että kaikki työntekijäkokouksiin tuotavat asiat on kirjattava etukäteen netin kautta työntekijäkokouksen esityslistalle. Myös kirkkovaltuuston-, kirkkoneuvoston ja työalojen kokousten pöytäkirjat täytyy lähettää hänelle ja laittaa sisäiseen verkkoon. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että vaikkapa kokousten pöytäkirjat sisältäisivät todenmukaisen kuvauksen kokouksen kulusta ja käydystä keskustelusta. Kirkkoherra voi myös jättää kokouksissa ”odottamaan” asioita, jotka eivät häntä miellytä. Minua tämän kaltainen vallankäyttö oudoksuttaa, sillä en ole aiemmin seurannut kirkollista päätöksentekoa näin läheltä. Myöhemmin havaitsen sen olevan aika tavallista monissa seurakunnissa.

Pöytäkirjojen lataaminen nettiin tiettyyn päivään mennessä, sekä työntekijäkokouksiin tuotavien asioiden kirjaaminen esityslistaan aiheuttavat minulle ongelmia. Meillä papeilla on käytössämme yksi yhteinen tietokone päivystävän papin huoneessa ja kappalainen on valloittanut huoneen pitkälti omaan käyttöönsä. Hänen mukaansa ”on sama missä työnsä tekee”. Myös minulle sälytetty järkyttävä työmäärä saavat aikaan sen, että joudun yhä uudelleen istumaan päivystävän papin huoneessa yöllä, kun vihdoin ehdin ja pääsen koneelle.

Aikani jaksan, mutta viimein unesta ja vapaasta tinkiminen alkavat vaikuttaa. Unohtelen työtehtäviä ja nukun yhä huonommin. Olen onneksi viimeinkin kattavan työterveyshuollon piirissä, joten saan apua. Erään päivänavauksen jälkeen olen niin puhki, että marssin työterveyshoitajan vastaanotolle ja purskahdan itkuun. Hän mittaa verenpaineeni ja passittaa minut lääkärille. Saan välittömästi verenpainelääkkeet tilapäiseen käyttöön, sillä paineet ovat todella korkealla.