Papit, kuten muutamat muutkaan seurakunnan hengellisen työn tekijät eivät kuulu työaikalain piiriin viikkotyöntuntien osalta. On olemassa suositus siitä, että työtä tehtäisiin vähän päälle 38 tuntua, mutta aina ei pysty tekemään kaikkea tarvittavaa ja haluamansa noiden tuntien puitteissa. Tässä seurakunnassa koen tilanteen raskaasti, sillä työtä on todella paljon. Yksi syy on kirkollisten toimitusten paljous: seurakunnan alueella asuu paljon nuoria perheitä, joten kasteita on runsaasti. Toisaalta myös ikäihmisten määrä on vanhainkotien ja palvelutalojen vuoksi korkea ja hautajaisia muistotilaisuuksineen riittää.

Toinen syy on työkulttuuri: diakoniatyöntekijät ja jotkut muutkin työntekijäryhmät pyrkivät purkamaan omaa työtaakkaansa siirtämällä työtehtäviään muille. Laitoshartauksien listan yläreunassa lukee ”papit, olkaa hyvä ja täyttäkää lista nimillänne” ja lista kiertää pappien lokerikoissa niin kauan, että joka ikiselle hartaudelle on löytynyt pitäjä. Lisäksi papit hoitavat tietenkin myös laitosehtoolliset. Kun uusia toimintamuotoja kehitetään, mistään vanhoista toiminnoista ei uskalleta tai haluta luopua. Näin järjestettävästä toiminnasta on vähitellen muodostunut korea kerroskakku, jonka painon alla työntekijät ponnistelevat. Ehdotukset vanhojen toimintojen karsimisesta saavat kirkkoherran hermostumaan.

Kolmas syy liittyy minun asemaani ja nuorisotyössä tehtyihin työntekijöiden siirtoihin. Varhaisnuorisotyöntekijät ovat oppositiossa ja varhaisnuorisotyöstä nuorisotyöhön siirretty työntekijä rajaa työnsä taitavasti. Hän on taitava pitkän linjan ammattilainen, mutta hänenkin asenteestaan näkyy se, ettei siirto ole ollut hänelle mieleen. Vaikka asenne ei kohdistu minuun, joudun kantamaan siitä osan. Löydän itseni hoitamasta yksin moni sellaisia työtehtäviä, jotka olisi helpompi hoitaa yhdessä tai joiden hoitamisesta minulla ei ole harmainta aavistustakaan. Oppia ikä kaikki: ajoitan kesätyöntekijöitä, järjestän konsertteja, soittelen kouluihin ja järjestän yhteistyötä niiden kanssa.

Nuorisotyön haasteet ovat mielekkäitä ja mukavia, mutta kaiken työn taakka painaa harteitani liikaa. Viikonloput ovat todella rankkoja, sillä toimitusten ja jumalanpalveluksen lisäksi osa nuorisotyöstä ajoittuu viikonloppuun. Lauantain normaali kulku on se, että ensin kastan ja siunaan hautaan, sitten menen nuorteniltaan ja yöllä viimeistelen saarnaa. Tai kirjoitan sen, jos en ole aiemmin ehtinyt. Niinä viikonloppuina, jolloin olen myös sairaalapapin tuuraaja, tilanne uhkaa revetä kaaokseksi kun sairaalapapin päivystyskännykkä soi. Toisinaan tulen sunnuntai-aamulla kirkkoon suoraan kuolevan luota ja valvottuja tunteja on takana turhan paljon. Joskus käännän puhelut kirkkoherralle, mistä hän ei tietenkään pidä lainkaan. Saan myöhemmin kuulla, miten hän on joutunut menemään sairaalaan tehtäviäni hoitamaan. Sitä hän ei kerro, mitä minun olisi pitänyt tehdä vihkiparille ja heidän vierailleen, jotka ovat samaan aikaan odottaneet minua kirkossa juhlatamineissaan.

Yritän rajata työtäni ja mietin miksi nuorisopapin velvollisuutta osallistua toimitusten hoitamiseen ja erilaisiin hartauksiin ei ole vähennetty. Monissa seurakunnissa näillä keinoilla yritetään helpottaa nuorisopapin työtaakkaa. Hänen työnsähän painottuu vielä muita pappeja enemmän viikonloppuun ja on paljolti iltatyötä. Otan asian esiin kirkkoherran kanssa, mutta hän ilmoittaa kylmästi ”näin meillä on ollut tapana”. Saatuani ehdottoman kiellon, en keksi enää muuta vaihtoehtoa kuin tinkiä yöunen määrästä. Siivoaminen ja pyykinpesu ovat jääneet minimiin jo ajat sitten. Sosiaalisia suhteita minulla on muutenkin vähän tällä seudulla, joten ystävien tapaamiseen ei kulu kovin paljon aikaa. Seurustelusta ei kannata edes haaveilla, sillä enhän ehdi tapaamaan sopivan ikäisiä miehiä kuin lähinnä häissä ja hautajaisissa. Ratsastustunnista kerran viikossa pidän kuitenkin kiinni kynsin ja hampain.