Kolmannen luokan alettua muutamme jälleen, tällä kertaa toiselle puolelle kaupunkia. Minulle muutto merkitsee kolmea asiaa: saan oman huoneen, joudun vaihtamaan koulua kesken syyslukukauden ja vanhat ystäväni asuvat niin kaukana että yhteys heihin katkeaa. Äiti lohduttaa, että löydän pian uusia ystäviä.

Iloitsen omasta huoneesta, mutta pääsen vaikuttamaan perin vähän siihen millainen siitä tulee. Huoneessa on edellisten asukkaiden jättämä seinä pituinen pöytä, jonka kaapistoon isä sijoittaa työkalujaan. Seinät hän paperoi erivärisiksi halvalla ostamillaan jäännöstapeteilla: yksi seinä on kellertävää kangasta muistuttavaa tapettia ja toinen vihreää tapettia, jossa on siellä täällä pieniä hennon valkeita ympyröitä. Pidän vihreästä tapetista, mutta se riitelee vanhempieni lattialle valitseman ruskea-oranssin maton kanssa. Isä ei erota punaista ja vihreää kunnolla toisistaan ja minä taas hahmotan vähän liiankin hyvin mitkä värit sopivat yhteen ja mitkä eivät.

Asumme taas kerrostalossa ja tässäkin pihapiirissä liikkuu useita lapsia. Pihalla tutustun tyttöön, joka on samanikäinen kuin minä. Keksimme että meistä voi tulla luokkatovereita. Isä sanoo soittaneensa koulun rehtorille ja koulun vaihtamisen pitäisi olla kunnossa. Kun menen uuden ystäväni kanssa kouluun, ilmenee, ettei kukaan tiedä tulostani mitään. Opettajatar on kuitenkin sydämellinen ja toivottaa minut tervetulleeksi, ennen kuin lähtee kysymään rehtorilta miten tilanteessa toimitaan.

Minut sijoitetaan pariksi tunniksi uuden ystäväni luokkaan ja siirretään iltapäivällä rinnakkaisluokalle jolta en tunne ketään. Tämän luokan opettaja on pelottava ja äkkipikainen mies. Eräänä päivänä hän suuttuu eräälle luokan pojalle ja lyö tämän pään liitutaulun reunaan. Isä alkaa puuhata opettajaa pois koulusta ja minut siirretään takaisin luokalle, jolla olin hetken kouluun tullessani. Opettaja soittaa meille kotiin ja kysyy miksi isä vainoaa häntä.

Kolmannella luokalla saan silmälasit. Inhoan niitä syvästi, mutta kieltämättä opettajien käsiala liitutaululla paranee hetkessä. Silmälasit ovat yksi kiusaamisen aihe monien muiden joukossa. Tuntuu ettei minussa ole mitään hyvää. Luokkatoverini nauravat tavalleni nousta seisomaan aina vastatessani. Entisessä koulussani oli tapana tehdä niin. He pilkkaavat minua siitä että minulla ei ole oikean merkkisiä ja mallisia vaatteita. Saan kuulla ivallisia kommentteja luonnonkiharista hiuksistani, jotka leikkaan usein itse. Minua nälvitään puisista suksistani ja siitä että suksien siteet ovat vanhaa mallia. Joudun kiusaamisen kohteeksi myös siksi, että isäni ottaa kiivaasti kantaa asioihin ja koska vanhempani ovat iäkkäämpiä kuin monen muun vanhemmat. Minussa ja elämässäni ei taida olla asiaa, joka ei kelpaisi pilkan aiheeksi.

Aluksi kerron kiusaamisesta kotona. Isä taitaa soittaa siitä kouluun, mutta tilanne vain pahenee siitä. Opettajat tietävät kyllä, mutta eivät osaa, jaksa tai viitsi puuttua tilanteeseen tehokkaasti. Äiti huokailee ja sanoo että pitää vain kestää. Isä käskee sanomaan takaisin niille, jotka pilkkaavat ja lyömään niitä jotka lyövät. Yritän toimia isän ohjeen mukaisesti, mutta pilkka ja lyönnit eivät lakkaa vaan pahenevat. Koulussa pojat usuttavat toisiaan haastamaan minut tappeluun. Vähitellen lopetan puhumasta asiasta kotona ja yritän olla reagoimatta kiusaamiseen, vaikka koulussa tavaroitani katoaa ja oppilastoverit syyttävät minua omien tavaroidensa varastamisesta.

Isä vaikeuttaa tilannetta tietämättään, sillä hän nauttii lasten kustannuksella pilailemisesta: kerrankin hän laittaa tonttulakin päähänsä, kun menee pihalle halsteroimaan kaloja keskellä kesää. Sen jälkeen saan kuulla isäni olleen humalassa. Lapset eivät usko kun sanon, ettei hän ollut juovuksissa vaan pilaili heidän kustannuksellaan. Opin olemaan ilmeetön silloinkin, kun minua loukataan kipeästi ja lyömään lujaa. En edes yritä olla samanlainen kuin toiset, vaan kuljen yksin omaa tietäni.

Kiusaaminen saa minut kääntymään entistä enemmän sisäänpäin. Kaupungissa ollessamme istun huoneessani lukemassa ja piirtämässä, piirtämässä ja lukemassa. Minun ei tee mieli mennä ulos kiusatavaksi ja kotonakin on ahdistavaa. Mökillä ja matkoilla saan olla kiusaajiltani rauhassa, mutta olen yksin. Varhaislapsuuden valokuvissa nauravainen ja kauniita vaatteita rakastava lapsi on muuttunut vakavaksi ja hiljaiseksi varhaisnuoreksi. Yritän olla kiinnittämättä kenenkään huomiota ja kadota näkyvistä silloinkin, kun olen paikalla. Syön ahdistukseeni ja lihon –siinä muille lapsille ja isälle jälleen yksi uusi syy pilkata minua. Onnekseni minulla on aina muutama ystävä, joiden kanssa voin olla ja touhuta.

Vuodet kuluvat ja vartun pitkänhuiskeaksi nuoreksi, joka peittää pituuttaan kulkemalla kumarassa. Nopea pituuskasvu saa minut onneksi hoikistumaan, mutta kiusaamista ja isän arvostelua sekään ei lopeta. Yläasteelle siirtyminen vain pahentaa tilannetta. Minä ja yksi ystävistäni joudumme  luokalle, jolla on monia opetusta häiritseviä nuoria, sekä kiinteä tyttöporukka. En tietenkään kuulu siihen. Opettajat ovat ehkä luokkajakoa tehdessään ajatelleet, että me rauhoittaisimme luokkaa, mutta eivät sitä miten muut vaikuttavat meidän oppimiseemme ja koulussa viihtymiseemme. Pojat kokeilevat jatkuvasti rajoja ja yrittävät saada opettajat menettämään malttinsa. Toisinaan he onnistuvat ja rehtori tulee kesken tunnin huutamaan meille, että koko luokasta tehdään tarkkailuluokka. Istun hiljaa pulpetissa ja toivon että rehtori toimisi, eikä vain uhkailisi tyhjiä. Haluaisin käydä koulua rauhassa ja pelkäämättä.

Kiusaaminen jatkuu ja pahenee yläasteen kuluessa, En enää ole poikia fyysisesti vahvempi ja niinpä he voivat huvitella lyömällä minua. Eräänä päivänä kotipihassa luokseni tulee samassa kerrostalossa asuva, minua muutaman vuoden nuorempi poika tovereineen. Hän alkaa pilkata ja käyttää minua nyrkkeilysäkkinä. Kun yritän puolustautua, hän lyö minua lujaa kasvoihin ja silmälasini särkyvät korjauskelvottomiksi. En uskalla mennä kertomaan tapahtuneesta isälle, sillä tiedän hänen raivostuvan suunnattomasti sekä minulle, että pojalle. Silmälasit ovat kalliita, minä tulen kalliiksi.  

Menen itkien ja hädissäni soittamaan pojan kodin ovikelloa. Kun hänen äitinsä tulee avaamaan, yritän selittää mitä on tapahtunut. Näytän laseja ja pyydän häneltä apua. Paikalle tulee myös poika ja hänen toverinsa. He kieltävät pojan tehneen minulle yhtään mitään ja äiti uskoo heitä. Ovi suljetaan tylysti nenäni edestä ja jään itkien käytävään miettimään, miten selviydyn tilanteesta. Onnistun pääsemään kotiin ilman että isä näkee kasvoni. Keksimme äidin kanssa tarinan, jonka mukaan lasit rikkoutuivat mäenlaskussa ja vältän isän raivokohtauksen tällä kertaa.

Lukion alussa muutamme jälleen. Nyt muutamme rivitaloon, joka on viereisessä kaupunginosassa, mutta kouluni säilyy samana.  Lukion aikana en enää joudu kokemaan paljoa kiusaamista luokkatoverieni taholta, mutta jotkut yläasteen pojat pilkkaavat minua yhä. Heidän joukossaan on silmälasini rikkonut poika.

Peruskoulun kolmannesta luokasta lukion loppuun elän kahden tulen välissä: elämäni on yhtä helvettiä, olen sitten koulussa tai kotona. Yritän vain selviytyä ja toivon vain että olisin jo aikuinen ja pääsisin jonnekin kauas pois. Jatkuva jännittäminen ja positiivisen tuen puute näkyvät myös koulutodistuksissani. Kun aloitan lukion, ei isäni usko minun koskaan pääsevän ylioppilaaksi. Kuulen hänen yhä uudelleen sanovan ”tuleekohan sinustakaan koskaan mitään”. Juuri ennen kuolemaansa hän kuulee, että saan valkolakin. En tiedä mitä ajatuksia se hänessä mahtaa herättää.

Lukion aikana puhun yhä vähemmän isälle ja hän alkaakin nimittää minua jääneidoksi. Tyynen, kylmän pinnan alla palaa ahdistuksen tuli. Isä haukkuu minua myös erikoisuudentavoittelijaksi ja kysyy mikä minä oikein luulen olevani. Vastaan ”en mikään, en edes ihminen” ja niin myös koen olevan. Salaa haaveilen että minulla olisi joku päivä oma koti ja puoliso ja lapsia, mutta en usko haaveen voivan koskaan toteutua.