Olemmepa mökillä tai kaupungissa, katkaisevat päivän touhut aina isän päiväunet. Hän nukkuu lattialla tyyny pään alla, jotta ei nukkuisi kovin pitkään. Isän nukkuessa minun on oltava hipihiljaa, jottei hän herää. Usein hiivin kesken leikkieni kuuntelemaan hengittääkö isä vielä, vai onko hän kuollut nukkuessaan. Ei hän ole kuollut, vaan herää pian ja päivä jatkuu kohti iltaa. Minulle päivän paras hetki on se, kun äiti tulee viimein kotiin. Äiti merkitsee rauhaa, läheisyyttä ja tasapainoisuutta arvaamattomaan ja temperamenttiseen isään verrattuna.

Isä on yhtä aikaa hajamielinen ja ankara kasvattaja, jonka rangaistukset eivät kuitenkaan ole aina johdonmukaisia. Hän jakaa minulle auliisti oppejaan elämästä ja mielipiteitään minusta. Yksi isän hokema on ”mikä sinä oikein luulet olevasi”. Kun olen sen verran iso, että uskallan vastata hänelle, alan sanoa ”en yhtään mikään, en edes ihminen”. Valitettavasti alan ajan kuluessa myös tuntea että asia on niin, vaikka toivonkin muuta.

 Kouluikäisenä isä usein vertaa minua ystäviini, naapurin lapsiin tai luokkatovereihini, jotka kaikki tuntuvat olevan minua parempia, taitavampia, kauniimpia –ainakin isän mielikuvissa. Joskus itsesäälin hetkinään hän pohdiskelee keinutuolissa mitä pahaa hän on tehnyt, että on saanut kaltaiseni lapsen. Hän sanoo, etten voi todellisuudessa olla hänen lapsensa, vaan minun täytyy olla vaihtunut synnytyslaitoksella. Toivon että niin olisi käynyt, mutta tiedän että se on pelkkää haavetta.

Kerran erehdyn puhumaan ”meidän kirjahyllystämme”. Silloin isä kivahtaa minulle, etten omista mitään. Saan asua ja käyttää asunnon tavaroita vain siksi, että hän ja äitini antavat siihen luvan. Sen jälkeen tunnen itseni kotona loiseksi kaikki vuodet, aina hänen kuolemaansa saakka. Opin että mikään ei ole minun, ellen ole sitä itse työlläni ansaituilla rahoilla ostanut –ja sittenkin olen kaiken lopulta velkaa vanhemmilleni. Tietyllä tapaa kodittomuuden tunne jatkuu vielä aikuisenakin.

Isä vertaa kasvuolosuhteitani omiin poikavuosiinsa ja pääsen kuulemma liian helpolla. Isä kertoo minulle miten hän ”sai vähintään kerran päivässä kunnolla selkäänsä ja se oli hyvä”, miten minä ”saan kaiken mitä sormellani osoitan, mutta hänellä oli aikanaan vain muutama tavara pahvilaatikossa sängyn alla”. Jos laitan sängyn alle laatikon ja sinne tavaroita, ei sekään ole minun yksityinen säilytyspaikkani. Kun saan kolmannen luokan alussa oman huoneen, tuo isä omia tavaroitaan huoneeni kaappeihin. En edes tohtisi osoittaa mitään sormellani, en vaatia tai haluta. Tiedän ettei siitä seuraisi muuta kuin moitteita tai selkäsauna. Selkäsaunoja, tukistuksia ja korvapuusteja isällä riittääkin, samoin syitä niiden antamiseen. Kättä pidempänä lyöntivälineenä toimii yleensä nahkavyö.

En ole hetkeäkään yksin sisällä kaupunkiasunnossamme alle kouluikäisenä. Pelkään yksin olemista sisätiloissa. Ulkona tai metsässä muiden ihmisten poissa tai kaukana oleminen ei haittaa minua. Kerran isä häviää jonnekin mitään sanomatta ja menen paniikkiin. Soitan hädissäni äidille töihin ja pyydän että voisin tulla hänen luokseen. Juuri silloin isä palaa kellarista ja kiskaisee kiukuissaan puhelimen kädestäni.