Perheessämme on aina arvostettu kirjoja. Ennen kuin opin lukemaan, lukee äiti minulle joka ilta iltasadun. Rakastan iltahetkiä, jolloin makaan peiton alla vuoteessani ja kuuntelen hänen lukevan tarinoita noidista, prinsessoista, kaneista, kissoista, hanhista tai lapsista joille tapahtui monenlaista merkillistä ja jännittävää. Voisin kuunnella loputtomiin äidin ääntä, mutta lopulta hän aina valittaa äänensä muuttuvan käheäksi, sulkee kirjan ja sammuttaa valot.

Myöhemmin saan joka joulu lahjaksi ainakin yhden tietokirjan, joka päätyy edustuspaikalle olohuoneen kirjahyllyyn. Luen jatkuvasti romaaneja ja voisin asua kirjastossa. Isäni arvostelee lukuharrastustani, sillä minun pitäisi lukea läksykirjoja tai tietokirjoja romaanien sijaan. Hän ei ymmärrä keneen olen tullut –hän väittää että sekä hänellä itsellään, että äidilläni on ollut matematiikka kiitettävä, kun minä taas olen huono laskemaan ja istun aina nenä kirjassa. En välitä hänen sanoistaan, vaan jatkan lukemista. Toisinaan luen yöllä peiton alla taskulampun valossa, jottei minun tarvitse kuunnella hänen ainaista valitustaan. Sitten löydän pinon hänen koulutodistuksiaan ja totean, ettei ainakaan hänen laskentonumeronsa ollut kiitettävä.

Äiti ja isä ovat kumpikin innokkaita lukemaan, kumpikin omalla tavallaan. Äiti lukee romaaneja ja Valittuja Paloja silloin kun muilta puuhiltaan ehtii. Isä lukee Helsingin Sanomia ja Kansa Taisteli-lehteä. Keittiön pöytä on muste- ja teetahrojen kirjoma, kun hän nojaa kyynärpäillään pöytään, siemailee teetä ja lukee sanomalehteä tunnista toiseen. Isä on kiinnostunut maailman tapahtumista, mutta lukihäiriö tekee lukemisesta hidasta ja vaikeuttaa tekstin ymmärtämistä. Isä itse selittää että syy on koulussa: hän sanoo osanneensa lukea hyvin koulun aloittaessaan, mutta sekosi kun joutui koulussa opettelemaan uudelleen lukemaan.

Isä ei anna minun opetella lukemaan ennen koulun alkua, jottei minulle kävisi samalla tavoin kuin hänelle aikanaan. Sen sijaan hän vaatii, että opettelen vasenkätisestä oikeakätiseksi. Äiti katsoo tyynesti ja hyväksyen, kun lusikka ja värikynä isän yrityksistä huolimatta päätyvät kerran toisensa jälkeen vasempaan käteeni. Koulussa opettaja tyytyy vain kohottelemaan kulmakarvojaan isäni vaatimukselle oikealla kädellä kirjoittamisesta.

Isän lukihäiriö tuottaa äidille ja minulle monasti tahatonta huvia. On vaikea olla nauramatta isän kirjoitusvirheille, kun laatikon kyljessä lukee ”kyttilöitä” tai ”hölia ja purstimia”. Tiedämme hänen loukkaantuvan herkästi mikäli hänen virheilleen nauretaan ja niinpä yritämme pitää kasvomme peruslukemilla. Kun hän sitten uhoaa minulle piilottaneensa tinneripullon ”jotta en voisi haistella sitä”, en voi olla naureskellen kysymättä mahtaako olla kyse ulkovarastossa olevasta pullosta, jonka kylkeen hän on kirjoittanut ”thineri”. En ymmärrä mistä isä on saanut päähänsä että olisin kiinnostunut liuottimista, viinasta, lääkkeistä, tupakasta tai ylipäänsä mistään sellaisesta. Ne eivät voisi kiinnostaa minua yhtään vähempää.