Yhdessä asiassa en koskaan kärsi puutetta: piirustustarvikkeita minulla on aina riittävästi saatavilla. Aina siitä lähtien kun kynä ja sivellin pysyvät jotenkuten käsissäni, saan piirtää ja maalata niin paljon kuin sielu sietää. Monissa perheissä pelätään lapsen sotkevan paikat vesiväreillä ja tusseilla, mutta ei meillä. Kuvia syntyi joskus myös niin sanottuihin vääriin paikkoihin ilman että saan moitteita.

Alle kouluikäisenä löydän kerran mökin eteisestä isän sinne unohtaman avoimen maalipurkin ja pensselin. Heiluttelen pensseliä innoissani ja punainen väri roiskuu ympäri eteistä. Siinä sivussa maalaan myös itseäni. Äidillä on kova työ puhdistaa minut maalista, joka ei tietenkään ole vesiliukoista. Kun hän myöhemmin moittii isää tämän hajamielisyydestä, toteaa isä vain harmitellen ”mikset ottanut tytöstä valokuvaa ennen maalin poistamista?”

Ajan kuluessa ymmärrän, että kyniä voi käyttää piirtämisen lisäksi kirjoittamiseen. Ennen kouluikää yritän omatoimisesti opetella kirjoittamaan kopioimalla sanomalehden otsikoita. Vanhempieni mukaan kirjoitan kyllä hyvin, mutta tekstini on peilikirjoitusta. Vasenkätinen hahmottaa maailman eri tavoin kuin oikeakätinen. Koulussa opin vaivatta kirjoittamaan samaan suuntaan kuin muutkin, mutta neulominen, virkkaus ja solmut tuottavat vaikeuksia, koska opettaja ei osaa neuvoa niitä vasenkätiselle. Lopulta kyllästyn ja opettelen neulomaan samaan suuntaan kuin oikeakätiset. Virkkaamaan en opi kunnolla koskaan, sillä en jaksa kiinnostua siitä riittävästi.

Teini-iässä yritän opetella maalaamaan öljyväreillä ja opinkin käyttämään niitä kohtalaisesti. Öljy tai vesivärit eivät kuitenkaan ole ominta aluettani.  Lyijy- ja tussikyniä on yleensä aina saatavilla ja se riittää minulle.Tekemäni käsityöt isä arvostelee poikkeuksetta huonoiksi, huolimattomasti tehdyiksi, rumiksi... mutta piirroksiini hän puuttuu harvoin. Sen kerran kun hän sanoo jotain arvostelevaa piirroksestani, saa tuima katseeni hänet jostain syystä hiljenemään.

Piirtäminen ja maalaaminen ovat minulle lukemisen tavoin pakokeino arjen harmaudesta, kiusatuksi tulemisesta ja yksinäisyydestä. Piirtäessäni voin unohtaa ahdistavan arjen ja kuvitella maailman paljon todellisuutta paremmaksi ja pehmeämmäksi paikaksi. Se on myös ainoa asia, jossa minua ihailevat myös ne koulutoverini jotka muutoin kiusaavat minua. Vähitellen huomaan piirtämisen auttavan minua myös keskittymään oppitunneilla ja luennoilla. Oppikirjojen ja muistiinpanovihkojen marginaalit täyttyvät kuulemieni asioiden synnyttämistä kuvista. Kaikki opettajat ja esimiehet eivät ymmärrä, ettei kyse ole kiinnostuksen puutteesta, vaan asia on aivan päinvastoin. Iän karttuessa varsinainen ”taiteilu” jää ja piirrokset ovat yhä enemmän juuri näitä luento- ja kokouspapereiden reunoihin piirreltyjä mielikuvia.