Vaikuttaa siltä, että papeista ainoastaan kirkkoherra on tyytyväinen uusiin työtiloihimme. Hän saa suuren ja mukavasti sisustetun työhuoneen talon viileämmällä puolella. Tyytyväisyyttä lisää kaiketi se, että hänen luonaan ramppaa nyt huomattavasti aiempaa vähemmän seurakuntalaisia puhumassa, kyselemässä ja valittamassa. Seurakuntalaiset eivät oikein löydä luoksemme, eivätkä huonosti liikkuvat jaksa selvittää minkä mutkien takaa hissi löytyisi. Niinpä kirkkoherra saa vetäytyä rauhassa työhuoneeseensa selvittelemään hänen niskaansa uuden viran kanssa samaan aikaan kasautuneiden tehtävien ja haasteiden taakkaa.

Huomaan kirkkoherran persoonan muuttuvan työn kuormituksen kasvaessa. Hänestä tulee äreä ja aiempaa vaikeammin lähestyttävä. Tuntuu, että hän sulkeutuu huoneeseensa kuin simpukka kuoreensa silloin, kun on paikalla. Juorukellot, joita tässä seurakunnassa riittää vaikka toisille jakaa, puhuvat kirkkoherran yrittävän poistaa stressiään pullon hengen avulla. Juorut eivät varmasti ainakaan vähennä hänen stressiään, mikäli ne kantautuvat hänen korviinsa saakka.

Kirkkoherra yrittää helpottaa omaa työtaakkaansa siirtämällä joitakin tehtäviään muille papeille. Ymmärrän hyvin hänen ratkaisunsa, kun hän ilmoittaa, ettei enää tee niin paljon toimituksia ja jumalanpalveluksia, kuin aiemmin. Sen sijaan en pidä hyvänä sitä ratkaisua, että hän poistaa nuorisopapille perinteisesti myönnetyt helpotukset. Koska nuorisopapin työ painottuu iltoihin ja viikonloppuihin, on hänellä monissa seurakunnissa muita pappeja vähemmän toimituksia ja jumalanpalvelusvuoroja. Tämän helpotuksen poistaminen tuntuu välittömästi minun työtaakassani. Leireille ja retkille osallistuminen ei tähänkään asti ole ollut ongelmatonta ja nyt saan yhä useammin kuulla esimiehen sanat ”mutta etkö voisi olla menemättä leirille/retkelle, kun sinua tarvitaan toimituksissa ja jumalanpalveluksessa viikonloppuna. Mielestäni kyse on myös nuorisotyön arvostamisesta –tai sen puutteesta, eikä vain työn uudesta jakamistarpeesta.

Samaa arvostuksen puutetta haistelen siinä, miten esimies huomauttaa tavan takaa rippikoululaisten metelöivän ja käyttäytyvän huonosti jumalanpalveluksissa. Silloinkin, kun nuoret ovat huomattavasti muuta seurakuntaa hiljempaa ja käyttäytyvät mielestäni mallikelpoisesti, saan kuulla moitteita siitä, miten nuoret eivät osaa olla oikein. Kiristelen hampaitani ja mietin, ettei ole ihme jos nuoret eivät tule kirkkoon. Yritämme nuoriso-ohjaajan kanssa keksiä vaikka millaisia ratkaisuja, jotta nuorten kirkossa olo ei aiheuttaisi pahennusta, mutta ihmeisiin mekään emme kykene. Lopulta päätämme jättää rippikoululaisten kirkkokäynnit ainakin vuodeksi kokonaan väliin. Tiedämme, että ratkaisu on radikaali, mutta toivomme sen herättävän keskustelua asiasta.