Monet hengellisen työn tekijät voivat suunnitella ja päättää osan työtehtävistä oman mielensä ja halunsa mukaan. Työajattomuus, eri ammattiryhmien toisistaan poikkeavat työajat ja työtehtävät, sekä työpisteiden runsaus saavat aikaan sen, että työntekijät saattavat nähdä toisiaan yllättävän harvoin. Monet tekevät työtä sydämellään ja painavat tarvittaessa todella pitkää työpäivää. Työn rajaaminen ei aina ole helppoa, sillä kun on innostunut työstään, tulee pohdittua puheita ja ideoitua tapahtumia silloinkin, kun olisi vapaahetki.

Kun työtä ei tehdä kahdeksasta vartin yli neljään viraston pöydän ääressä, eivät esimerkiksi kirkkoherranviraston työntekijät aina ymmärrä miten paljon muut työskentelevät. Liian suppea tieto muiden samaan työyhteisöön kuuluvien työntekijöiden työn sisällöstä ja kyvyttömyys arvostaa muiden ammattitaitoa ja sitoutumista tehtäviinsä näkyvät toisinaan kitkeränä arvosteluna työkaverin selän takana. Se tuntuu ikävältä silloinkin, kun se ei kohdistu minuun. Itse yritän saada mahdollisimman hyvän kuvan muiden työstä, jotta en arvostelisi heitä väärin. No, on toki olemassa niitäkin, jotka käyttävät työajattomuuden tuomaa vapautta tekemällä esimerkiksi järjestö- tai poliittista työtä päivystysaikanaan.

Oma lukunsa seurakunnissa ovat ne työntekijät, huolehtivat muiden täystyöllistämisestä. Joudun itse tällaisen ”tehotyöllistäjän” toiminnan kohteeksi. Hänen mielestään teen ilmeisesti liian vähän ja vääränlaista työtä. Hän saattaa vaikkapa muistuttaa työntekijäkokouksessa siitä, että suruillat pitää aloittaa. Sitten hän ilmoittaa, ettei itse ehdi niitä pitämään, mutta sanoo ajatelleensa minun ottavan ne tehtäväkseni. Myönnän että hänellä on toisinaan hyviä ideoita, mutta toivon ettei hän lykkäisi niitä toisten toteutettavaksi. Tuskin hän itsekään innostuisi, jos minä kehittelisin hänelle töitä oman haluni mukaan. En taida olla ainoa, jolle hän keksii tekemistä, koska ei osaa arvostaa näiden tekemää työtä. Sittemmin huomaan, että näitä muiden työllistäjiä löytyy muistakin työyhteisöistä. He ovat epäilemättä itse ahkeria ja yleensä ylisuorittajia, jotka vaativat sekä itseltään että muilta enemmän kuin on kohtuullista ja järkevää.

Kun työhuoneemme siirtyvät uusiin tiloihin, joudun jakamaan huoneen juuri tällaisen ylisuorittajan kanssa. Yksi suurin ongelma on huoneen käyttö. Perinteisesti jokainen on saanut pitää työhuonetta päivystysaikana omassa käytössään. Nyt huonekaverini vaatii, että hänen pitää voida olla huoneessa myös minun päivystäessäni ja käydä siellä silloinkin, kun keskustelen jonkun kanssa. Huone on muutenkin ahdas ja hänen sinne kiikuttamansa tavarapaljous pahentaa tilannetta. Papereita, kansioita ja laatikoita lojuu ympäriinsä kaoottisessa epäjärjestyksessä siinä pienessä tilassa, jossa työpöytämme sijaitsevat. Lisäksi hänen persoonansa on henkisesti paljon tilaa vievä ja tunnen litistyväni mahdollisimman pieneksi hänen läsnä ollessaan.

Toivon myös siksi saavani olla päivystysaikaan huoneessa yksin, että tiedän osan luonani käyvistä seurakuntalaisista arvostavan anonymiteettiä ja keskustelun häiriöttömyyttä. Huonekaverini vetoaa, että lääkärin vastaanotollakin sairaanhoitaja saattaa piipahtaa huoneessa. Se on totta, mutta nyt olosuhteet ovat hieman toiset. Itse pyrin siihen, etten tunge huoneeseen hänen päivystäessään tai käydessään sielunhoidollista keskustelua jonkun kanssa. Yritän puhua tilanteesta esimiehen kanssa, mutta hän ei ota mitään kantaa asiaan. Tunnen ettei minulle ole tilaa huoneessa ja että toinen pappi jyrää persoonallaan ylitseni.