Kun sijaisuuteni loppu lähenee, esittää kirkkoherra arvioin siitä, että jäisin paikkakunnalle asumaan. Ajatuskin kauhistuttaa minua: asua nyt yksin ja työttömänä paikkakunnalla, jossa keneenkään ei tunnu voivan tutustua ja jossa ei ole työllistymisen mahdollisuuksia jatkossa. Teen aktiivisesti töitä työn löytämiseksi ja toivon saavani viimein pidemmän sijaisuuden, sillä en jaksa enää tehdä muutaman viikon tai kuukauden sijaisuuksia. Jatkuva muuttaminen ja sopeutuminen ovat minulle liian rankkaa. Elätän myös toivoa, että seuraava pesti olisi aiempia lyhyemmän muuttomatkan päässä nykyisestä olinpaikastani. Virkoja en kuitenkaan uskalla hakea. Pelkään joutuvani vaikeaan työyhteisöön, eikä kirkon työstä näinä pappeuden kuukausina saamani kuva ole kovin imarteleva. Tarvitsen aikaa kokemusteni prosessointiin, hyvän työsuhteen ja rohkaisua viranhakuun.

Työllistymismahdollisuuksia on vähän. Lopulta nöyrryn haaveestani saada pitkä kokoaikainen sijaisuus ja menen vuodeksi puolittajaksi. Yritän ajatella asiaa siltä kannalta, että näin saan olla samassa paikassa vuoden ajan, vaikka töitä onkin vain kuudeksi kuukaudeksi. Minulla ei ole ollut vuoteen kunnon lomaa, joten tauot tulevat sikäli tarpeeseen. Tiedän kuitenkin, että puolitukseen kuuluvat työttömyysjaksot tulevat rassaamaan mieltäni rankasti.

Muuttomatka on tällä kertaa vähän alle sata kilometriä, eli aiempia muuttoja hieman lyhyempi. Eräät ystävälliset seurakuntalaiset tulevat noutamaan minut ja tavarani, kun seurakunta lupaa maksaa heille korvauksen avusta. Saan asua seurakunnan omistamassa kerrostaloasunnossa ja vuokrassa luvataan huomioida työttömyysjaksoni. Se kuulostaa todella hyvältä, sillä olen huolissani siitä miten selviydyn taloudellisesti. Vaikka seurakunnista on löytynyt ymmärtämystä pätkätyöläistä kohtaan niin, että muuttoautojen polttoainekulut on korvattu, liittyy muuttoon aina kosolti muitakin menoja. Yritän myös kasata rahaa käytettyyn autoon, sillä tarvitsisin kulkupeliä sekä työssä, että vapaalla. Ystäväni asuvat matkojen päässä ympäri maata ja matkanteko julkisilla kulkuneuvoilla on toisinaan hidasta tai yhteydet puutteellisia. Koska minä olen perheetön ja monilla ystävilläni on pieniä lapsia, minun olisi helpompi käydä heillä kuin heidän luonani –jos vain pääsisin heidän luokseen jotenkin.

Seurakunnan minulle osoittama asunto on tilava, mutta väreiltään ankea ja kylmä. Vähäiset mukanani olevat tavarat näyttävät vieläkin vähäisemmiltä asunnon kahdessa suuressa huoneessa. Pientä korjausta värien harmauteen tulee tapettikaupasta löytyneillä lempeän värisillä boordeilla. Kylmyys haittaa minua harmautta enemmän. Talonmies käy tarkistamassa patterit, mutta niissä ei hänen mukaansa ole vikaa. Patterien pinta-ala vain on liian pieni asunnon kokoon nähden. Ensimmäiset viikot nukun villapaita ja kalsarit yllä ja talvitakki ainokaisen täkkini yli heitettynä, mutta sitten kyllästyn öisen palelemisen aiheuttamaan tunteeseen. Kävelen keskustaan ja ostan lämpimän untuvatäkin. Seuraavana yönä nukun kuin taivaassa lämmön ja pehmeyden ympäröimänä.

Keskustaan kävelemistä minulla riittää, sillä matkaa virastolle ja kirkkoon on reilut viisi kilometriä. Olen onneksi tottunut kävelemään ja matkan varrella on sekä kaunis jokimaisema, että lukuisia valoa talven pimeyteen säteileviä kasvihuoneita. Valosaastetta, sitähän se on, mutta olen ollut syksyn paikkakunnalla jossa valoa on ollut perin vähän. Olen huomannut valon määrän vaikuttavan mielialoihini. Luonnonvalojen kanssa eläminen tai reilusti valaistu maisema tekevät minulle hyvää, mutta edellisen työpaikkakunnan harva ja himmeä valaistus on vetänyt mieltäni alaspäin. Nyt tunnen suorastaan imeväni kasvihuoneiden valoa itseeni aina, kun ohitan ne. Voin eläytyä siihen, miten kukat sisällä kasvihuoneessa kurottavat kohti valoa niin kuin minäkin teen mielessäni.