Puolituksen loppuvaiheessa etsin jälleen epätoivoisesti töitä. Käyn haastatteluissa kaukanakin, mutta missään ei tunnu tärppäävän. Naapurikaupungin kirkkoherran sijainen soittaa ja kysyy tulisinko heille tekemään sijaisuutta. Vakituinen kirkkoherra on virkavapaalla, joten seurakunnassa on yhden työntekijän vaje. Sijaisuus on lyhyt, mutta vt. kirkkoherra arvelee että siihen tulee jatkoa. Suostun ottamaan sijaisuuden vastaan, sillä minulle on nykyisestä seurakunnastani luvattu, että saan halutessani asua nykyisessä asunnossani niin kauan kuin tahdon. Naapurikaupunkiin on vain puolen tunnin matka, joten minun ei tarvitse muuttaa, vaikka työpaikka vaihtuu jälleen.

Koska olen taas lyhytaikainen sijainen, on perehdytys melko ylimalkainen. Ihmettelen sitä, miksi kirkossa ei satsata perehdyttämiseen, sillä se parantaisi sijaisesta koituvaa hyötyä ja pienentäisi sijaisen kokemaa henkistä painetta. Lieneekö kyseessä kirkon- vai laajemmin Suomalaisen työelämän ongelma? Kun perehdytystä ei hoideta kunnolla, kuluu kyselemiseen, etsimiseen ja virheiden tekemiseen aikaa.

Olen oppinut kyselemään ja alan jo hahmottaa minkä ammattikunnan edustajalta mitäkin asiaa kannattaa kysyä. Kanttoreilta saa pappeja parempia vastauksia jumalanpalvelusten kulusta ja seurakuntien laaja-alaisimpia tietolähteitä ovat suntiot, sekä kirkkoherranviraston työntekijät. He ovat myös pappeja useammin paikalla vastaamassa kysymyksiin, sillä heidän työnsä ei ole niin liikkuvaa. Seurakunnissa on paljon kirjoittamattomia sääntöjä ja uusi tulokas saattaa tahtomattaan joutua hankalaan tilanteeseen, kun ei tiedä niitä. Kaikkea ei kuitenkaan osaa ja tiedä kysyä ja jotkut asiat selviävät työntekijälle vasta vuosien myötä. Kun kesämökkiä tai muuta vetäytymispaikkaa kipeästi kaivannut pätkätyöntekijä kuulee kolmen vuoden kulutta, että seurakunnan kesäkotia olisi saanut lainata ilmaiseksi silloin kun siellä ei ole muuta toimintaa, on vaikea hymyillä luonnollisesti ja sanoa ”voi miten hieno etu työntekijöille”.

Työpaineiden kasaantuessa alan pohtia, missä vaiheessa elimistöni alkaa reagoida jatkuvaan stressiin ja millä tavalla se mahtaa tapahtua. Olen huolestunut tilanteesta, sillä hahmotan, etten kestä mitä vain. Pätkätöissä kiertävälle ei kerry kunnollisen pituista lomaa, eivätkä puolituksen kahden viikon työttömyydet ole tuntuneet minusta millään muotoa lomilta. Osa ajasta on lisäksi kulunut seuraavan kahden viikon työpätkän valmisteluun. Loppu aika on mennyt nukkumiseen ja työttömyyden harmitteluun, tai työkeikkojen tekemiseen.

Lyhyitä työsuhteita tekevä pätkäläinen ei ole tietenkään työterveyshuollon piirissä, eikä kaikilla seurakunnilla ole työterveyshuoltoa kuin se sallittu minimimäärä. Kun sairastun, jonotan terveyskeskuksessa ja koska olen joutunut jatkuvasti vaihtamaan paikkakuntaa, katkeavat kaikki hoitosuhteet kerran toisensa jälkeen. Terveyteen pitäisi satsata liikkumalla, hoitamalla hampaitaan ja niin edelleen, mutta lähes kaikki voimani menevät työstä selviytymiseen. Terveys jää sivuseikaksi, kunhan ei sairastu työaikana. Varsinkin kiireisinä joulun ja pääsiäisen aikoina sairastuminen on todella hankalaa ja ikävää työtoverien kannalta. Sairastuneen kollegan työt kaatuvat silloin heidän niskaansa.