Lapsuuttani varjostavat isän pelot: sodan ja katastrofien, sekä kuolemanpelko. Nuorena rintamalle joutunut isäni ei monien muiden veteraanien tavoin koskaan toivu sotavuosien koettelemuksista ja puutteesta. Koko elämänsä ajan hän pelkää ja odottaa uuden sodan syttymistä, sekä varustautuu siihen. ”Jos syttyy sota” tai ”kun sota tulee”, ovat lähes jokapäiväisiä lausahduksia hänen suustaan. Häntä kuunnellessani voin melkein nähdä metsänrajasta ilmestyvät sotilaat ja kuulla pommikoneiden kumun.

Kesämökillä isä pelkää metsäpaloa ja tiirailee huolestuneena tavallista voimakkaamman sävyisiä ilta- ja aamuruskoja. Ne saattavat hänen mielestään olla kauempana räiskyvän palon loimotusta. Hän varoittaa, että metsäpalo etenee salamannopeasti nopeasti, niin ettei sen sattuessa ole aikaa ottaa mukaan kuin kukkaro ja päällä olevat vaatteet. Sitten täytyy juosta metsän läpi kylälle niin lujaa kuin kintut kuinkin kantavat. Joskus tuntuu, että isä melkein odottaa ja toivoo jotain kamalaa tapahtuvan.

Puhelimen hankkiminen liittyy sekin isän pelkoihin, tällä kertaa kuoleman pelkoon. Puhelinta ei osteta suinkaan sitä varten, että voisimme sen avulla pitää yhteyttä sukulaisiin ja ystäviin, vaan jotta isälle voitaisiin tarpeen tullen soittaa ambulanssi. Puhelimella ei siksi saa alkuun soittaa juuri mihinkään. Ambulanssin kutsuminen on kuitenkin käyttötarkoitus, johon puhelinta ei isän eläessä kertaakaan tarvita.

Elämä jatkuvien pelkojen kanssa on isälle varmasti rankkaa. Jokapäiväinen sodan ja kuoleman miettiminen ajaa häntä yhä syvemmälle omaan synkkään maailmaansa. Hänen pelkojensa kuunteleminen ei ole helppoa myöskään minulle, kasvuikäiselle. Kuulen päivästä toiseen isän puheita erilaisista minulle osittain käsittämättömistä uhkista ja siitä, miten niihin täytyy varustautua. Kun alan ymmärtää puheiden ja varustautumisen takana olevaa pelkoa, opin ottamaan asioihin etäisyyttä.

Minun kannaltani pahinta on, että isä syyllistää minua surutta aikanaan koittavasta kuolemastaan Jos en ole jossain isälleni mieliksi, hän muistaa aina mainita miten vahingollista se on hänen terveydelleen. Lapsen mielikuvitusta kiehtoo puhe ”ruumisarkunnauloista, joita isken isän arkkuun olemalla ilkeä”. Mietin onko arkku valkoinen ja minkä muotoisia, värisiä ja kokoisia naulat mahtavat olla, uppoavatko ne puuhun kokonmaan vai pelkästään osin. Suvussa on ollut paljon hautajaisia ja olen ollut niissä mukana. Siksi tiedän näistä asioista yhtä ja toista.

Toinen isän minulle tarjoilema kielikuva on ”kupru”. Kun en käyttäydy hänen mielikseen, hän saattaa sanoa vihaisesti ”taas tuli kupru”. Näen mielikuvissani, että olen kuin vanha auto, jonka pintaan tulee punaruskeita ruosteläiskiä; kupruja. Vähitellen pinta on kokonaan niiden peitossa ja silloin auto romutetaan. Ajatus on ahdistava: sellaisenako isä minut todella näkee?