tiistai, 29. toukokuu 2012

Tarinoija

Työnohjaajani on kova muistelemaan omia papin työn alkuvuosiaan. Tarinat ovat leppoisia ja opettavaisia, vaikka toivoisin että käsittelisimme selkeämmin ja suoremmin minun tilannettani. Kerran hän sanookin, että taitaa puhua liikaa menneitä, mutta se ei merkitse sitä että muistelot loppuisivat siihen.

Olen kuullut työtovereiltani niistä erilaisista metodeista, joita heidän työnohjaajansa ovat käyttäneet. He ovat saaneet pohtia omaa itseään työntekijänä, työyhteisöä, työtehtäviä, omaa asemaansa ja rooliaan työyhteisössä, sekä vahvuuksiaan ja heikkouksiaan monin eri tavoin ja monesta näkökulmasta. juuri sellaista olen kaivannut. Minun työnohjaajani ei käytä näin monipuolisia menetelmiä. Saan tehtäväksi pitää pari viikkoa työpäiväkirjaa. Se on vain minua itseäni varten –eli sitä ei käsitellä ohjauksessa. Lisäksi minun tulee laatia jokaiselle pitkän työnohjauksen kokoontumiskerralle raportti jostain itse valitsemastani työtilanteesta. Minun on määrä kirjoittaa raportit ja lähettää ne hänelle sähköpostilla viimeistään päivää ennen työnohjausta.

Aluksi raporttien väsääminen on mukiinmenevää ja jopa kiinnostavaa, mutta vähitellen se alkaa muuttua yhä kyllästyttävämmäksi ja turhauttavammaksi puuhaksi. Olen pitkässä työnohjauksessa, eli ohjaus kestää vuoden verran. Kokoontumisia ehtii olla niin monta, ettei minulla kerta kaikkiaan riitä jokaiselle kerralle jotain tärkeää sepustettavaa ja selostettavaa. Lisäksi ohjaajan sähköpostiyhteys tuntuu tökkivän ja yhä useammin hän sanoo, ettei ole saanut raporttiani. Ohjauksen viime metreillä alan ottaa mukaani kahdet paperikopiot raportista ja ohjaaja tavaa omaa kopiotaan samalla kun istun ”ohjattavana”.

Kun raporttien tekeminen alkaa tympiä, alan kirjoittaa jokaisesta työalasta vuorotellen. Joskus ohjaaja kysyy, miksi valitsin juuri kyseisen tilanteen raportin aiheeksi ja joudun toteamaan, että ”jostainhan se raportti piti väsätä”. Työyhteisössä kulkee perättömiä juoruja ja siellä on tukahdutetun vihan ja kaunan ilmapiiri, joka tuntuu epämääräisesti ilmassa. Näitä on oikeastaan mahdotonta vangita raporttiin. Joskus yritän piirtää kaavioita asiasta ja näin raportoida pinnan alla kulkevia tunnelatauksia, mutta ohjaajalla ei ole kiinnostusta tällaiseen. Palaan siis takaisin selostamaan kokousten kulkua ja muuta sellaista ja saan ohjaajalta palautteeksi pinnallisia huomioita.

Annan lempeästi palautetta ohjauksen puolivälin arvioinnissa siitä, ettei ohjaus minun kannaltani toimi parhaalla mahdollisella tavalla, mutta eihän se siitä mihinkään muutu: vanha koira ei opi uusia temppuja. Ohjaaja on eläkkeellä ja hänen omasta koulutuksestaan on jo kauan aikaa. Ehkä palautteeni on liiankin lempeää, en tiedä. Ne, jotka ovat kehuneet hänen ohjaustaan, ovat olleet poikkeuksetta kirkkoherroja. Uskon että jos olisin siinä asemassa, ohjauksesta olisi minullekin enemmän hyötyä. Opin kyllä ymmärtämään kirkkoherroja ja heidän työtään aiempaa laajemmin, mutta ihan sitä en ole tullut tänne hakemaan.

Ohjauksen katkaisee kesä, sillä ohjaajani ei halua pitää silloin istuntoja. Minun kannaltani kesän tauko on todella suuri puute. Kesän työkausi on minulle usein rankkaa aikaa ja olin ehdottomasti kaivannut ohjausta myös silloin. Tiedän, että kaikki ohjaajat eivät pidä kesällä koko kesän mittaista taukoa, mutta minkäs teet, tämä ohjaaja pitää. Tilannetta sotkee entisestään hänen lähipiirissään sattuva traaginen kuolemantapaus. Ohjauksia jää myös sen vuoksi pitämättä. Kun ohjaus syksyllä taas alkaa kesän tauon jälkeen, kuittaantuu koko kesäkausi yhdellä raportilla ja siitä käydyllä pinnallisella keskustelulla.

Työnohjaukselle asettamani tavoitteet eivät toteudu juurikaan, eikä niitä ole huomioitu hänen loppuraporttia varten tekemässään kysymyslistassa. Hän on kuulemma hukannut tavoitteeni. Laadin loppuraportin omien tavoitteideni pohjalta ja vien uuden kopion tavoitepaperista hänelle En ole löytänyt yhteenkuuluvuutta papiston kanssa. Tunnen itseni, jos mahdollista, vielä entistäkin orvommaksi pappien joukoissa. Olen pappi, mutten osa papistoa. Kun totean tuntevani itseni muutenkin yksinäiseksi tällä seudulla, hän kysyy ”oletkos sinä erakko?” Typerryn niin etten kykene edes vastaamaan, että käsittääkseni erakot valitsevat itse yksinäisyytensä, mutta minä kärsin tilanteesta kovasti. Tavoitteeni löytää motivaatio pastoraalien loppuun suorittamiseen ohjaaja on kuitannut kysymällä ”no, koskas sinä teet ne pastoraalit loppuun?” ja jatkamalla sitten ”ei niitä ole pakko tehdä. Tiedän pappeja, jotka eivät ole tehneet pastoraalejaan ja ovat olleet sinua pidempään töissä.” Niin kai sitten, mietin mielessäni. Olisin kaivannut pastoraalien hyödyn ja kirkon virkarakenteen pohdiskelua.

Viimeiset kuukaudet käyn ohjauksessa vain ja ainoastaan saadakseni todistuksen pitkästä työnohjauksesta. Sitä tarvitaan, jos joskus päätän hakea itse työnohjaajakoulutukseen. itse asiassa käyn jo toisaalla juttelemassa erään toisen työnohjaajakoulutuksen saaneen henkilön kanssa ja tunnen saavani muutamasta käyntikerrasta hänen luonaan paljon enemmän, kuin yli vuoden junnaamisesta varsinaisen työnohjaajani kanssa. Olisipa minulla ollut mahdollisuus päästä tälle työnohjaajalle aikanaan. No, sain kuitenkin todistuksen pitkästä työnohjauksesta ja oivalluksiakin tuli tehtyä. Aivan erityisesti oivalsin, miten tärkeää on valita työnohjaaja huolella.

 

torstai, 24. toukokuu 2012

Akustiikkaa

Teologisessa tiedekunnassa on kiinnitetty mielestäni hämmästyttävän vähän huomiota tulevien pappien ja opettajien puhetaitoon, sekä äänenhuoltoon. Pappi on puhetyöläinen ja äänessä joutuu olemaan niin kirkoissa ja kappeleissa, kuin haudan reunalla pakkasen paukkuessa tai liikenteen melussakin. Hyvä äänenkäyttö ei kuitenkaan ole kaikilla luontaista ja eri tiloissa on opittava puhumaan eri tavoin.

Kirkot ovat lähes poikkeuksetta akustiikaltaan hieman haasteellisia. Tunnen myötätuntoa niitä menneiden vuosisatojen pappeja kohtaan, jotka ovat saarnanneet sunnuntaisin kirkoissa ilman tietoakaan äänentoistosta. Miten heidän äänensä ovat mahtaneet kestää, kun saarnat ovat tavanneet olla monin verroin nykyistä pidempiä? Oma kysymyksensä on se, miten seurakuntalaisten korvat ja takapuolet ovat kestäneet nämä sunnuntaiset koetukset. Ei ihme, jos rankan työviikon tehnyttä isäntää on alkanut kirkon takapenkissä nukuttaa.

Nykyaikaisesta äänentoistosta huolimatta jokaisesta kirkosta löytyy kohtia, joissa papin puheesta ei saa kunnolla selvää. Lehterin alla, pylväiden takana tai muuten vain kirkon takaosassa puhe puuroutuu äänentoiston viiveen ja kaikujen vuoksi. Jostain syystä seurakunnan huonokuuloisimmat löytävät ja ottavat omikseen juuri nämä kohdat yhtä varmasti, kuin päivä seuraa yötä. Kirkon penkissä kotoisalta tuntuva istumapaikka on kuitenkin siinä määrin tunnepitoinen asia, että heitä on lähes turhaa yrittää ohjata istumaan paikkaan, jossa kuuluvuus on parempi.

Jokainen kirkko ja kappeli on akustiikaltaan erilainen kuin muut ja usein myös äänentoistolaitteet poikkeavat toisistaan. Oikeastaan puhujan pitäisi aina voida rauhassa tutustua äänentoistolaitteisiin, sekä kokeilla oman äänensä toimivuutta uudessa tilassa. Käytännössä perehdytys merkitsee usein niitä muutamia neuvoja, jotka suntio antaa sakastissa pari minuuttia ennen jumalanpalveluksen tai toimituksen alkua, tai pikainen lukupulpetin mikrofoniin tutustuminen. Onneksi useimmat suntiot osaavat kirkkonsa äänentoistolaitteiden salat läpikotaisin ja saavat laitteiden namikoita vääntelemällä epävarmankin puhujan äänen kuulumaan kohtuullisen kuuluvana ja selvänä.

Olen niitä onnekkaita, joilla on luonnostaan kirkoissa toimiva ja kuuluva ääni. Silti minäkin joudun jokaisessa kirkossa opettelemaan miten juuri tässä paikassa puhutaan. Eräässä kirkossa aktiivinen kirkkokävijä ottaa tavakseen kommentoida aina kirkosta poistuessaan, miten ääneni on kuulunut ja onko rytmitys ollut hyvä. Hän on eläkkeellä oleva opettaja ja ilmeisesti hän on kuin pantteri, joka ei koskaan pääse eroon pilkuistaan: kerran opettaja, aina opettaja. Joskus odotan kauhun sekaisella kiinnostuksella hetkeä, jolloin hän tulee luokseni, kättelee ja lausuu painavan arvionsa äänenkäytöstäni. Puheideni sisältöä hän kommentoi vain harvoin. Ajastaan kommentit muuttuvat yhä myönteisemmiksi ja harvenevat. Vaikka en aina ole jaksanut innostua hänen arvioistaan, myönnän että hän tekee meille näin toimimalla meille papeille ja koko seurakunnalle hyvän palveluksen. Myös minun jälkeeni seurakuntaan tulevat papit saavat pyytämättä saman, ilmaisen arvioinnin.

torstai, 24. toukokuu 2012

Tavoitteita

Pappi saa harvoin työstään rakentavaa palautetta työyhteisöltä tai seurakuntalaisilta ja kiireen keskellä ehtii harvoin jakamaan ideoita ja ajatuksia kollegojen kanssa. Seurakuntalaisilla on odotuksia ja varsin epärealistisiakin toiveita kirkon työntekijöitä kohtaan. Koska uskontoon liittyvät asiat nostavat monissa voimakkaita tunteita ja toimitusten yhteydessä tapaamani ihmiset ovat muutenkin tilanteessa, jossa tunteet ovat pinnassa, on palaute yleensä sen mukaista: jos he kokevat papin onnistuneen, ovat kiitokset ylitsepursuavia. Jos taas en täytä heidän odotuksiaan syystä tai toisesta, voivat moitteet ja pettymykset purkautua varsin suorasanaisesti. Kirkkovieraan tavallisin kommentti taas on ”kiitos hyvästä saarnasta”.

En halua jämähtää työssä paikalleni, vaan kaipaan mahdollisuutta pohtia ja peilata työtäni. Kiertolaisvuosien taakka tuntuu yhä hartioillani ja haluaisin päästä purkamaan sitä jonkun kanssa. Pelkään, että purkamatta jäänyt rankka työhistorian alku voi vaikuttaa jaksamiseeni. Niinpä ryhdyn tutkailemaan pääsisinkö työnohjaukseen. Kirkkoherra tietää kertoa, että voin käydä työnohjauksessa kirkon hyväksymillä työnohjaajilla työajallani. Ohjattavia ottavan työnohjaajan löytäminen sopivan matkan päästä onkin sitten vaikeampi tehtävä, sillä ohjaajia on vähemmän kuin ohjausta kaipaavia. Kirkon työnohjaajat antavat ohjausta oman työnsä ohella tai sen osana, mikä rajoittaa ohjattavien määrää. Suositus on, ettei työnohjaaja ole saman työyhteisön jäsen kuin ohjattava, mutta yleensä seurakunnat suhtautuvat nuivasti siihen, jos matka ohjaukseen on aikaa vievä ja kallis.

Kirkon hyväksymän työnohjaajan löytyminen osoittautuu vaikeaksi tehtäväksi. Lopulta päädyn mutkien ja kyselyn jälkeen jo eläkkeelle jääneen kirkkoherran pakeille. Hänellä on myös kirkon työnohjaajan tutkinto ja hän on parin huilivuoden jälkeen päättänyt vielä ottaa ohjattavia. Koska eläkeläisellä ei enää ole työhuonetta kirkkoherranvirastossa, käyn ohjauksessa hänen kotonaan. Minua se ei haittaa, mutta hän ei oikein osaa päättää onko järjestely hyvä vai ei. Hän ei kuitenkaan saa järjestettyä itselleen tilaa paikallisesta seurakunnasta, eikä hän oikein innostu ajatuksesta, että hän joutuisi ajamaan minun työpaikalleni.

Muutama ensimmäinen ohjaus kuluu risaisen työhistoriani selvittelyyn. On hyvä saada puhuttua kiertolaisvuosien asioita jollekin ja ohjaaja on leppoisan tuntuinen ihminen. Sen jälkeen saan tehtävän asettaa ohjaukselle tavoitteet. Kirjaan ylös muun muassa että toivon ohjauksen auttavan minua löytämään yhteenkuuluvuudentunteen muiden pappien kanssa ja kehittävän pappisidentiteettiäni, sekä kannustavan minua tekemään kesken roikkuvan pastoraalitutkinnon loppuun. Hämmästyn tavattomasti, kun ohjaaja tavoitteeni luettuaan tokaisee, että minun kannattaa myös miettiä muualle kuin kirkkoon sijoittumista. En yllätykseltäni saa kysyttyä, miltä pohjalta hän sitä ehdottaa, sillä eihän hän tunne minua ennakolta oikeastaan lainkaan. Ehkä kyseessä on hänen ohjaukseensa jostain syystä kuuluva normaali kehotus.

tiistai, 22. toukokuu 2012

Kiertoa vai ei

Kiitos pätkätyössä viettämieni vuosien, olen ehtinyt vastata lähes kaikista yleisimmistä työaloista: rippikoulu-, nuoriso-, lapsi-, perhe-, aikuis-, diakonia- ja lähetystyöstä. Olen kuullut suositeltavan, että työaloja kierrätettäisiin, mutta tiedän että jotkut papit ovat tehneet lähes koko uransa yhden ja saman työalan vastaavana pappina. Kierto on mielestäni hyväksi sikäli, että sekä papit, että työalat saavat näin haistella toisinaan uusia tuulia. Pari ensimmäistä vuotta uudella työalalla menevät kuitenkin aina opetteluun ja oman työotteen löytämiseen, joten liina nopea kierto ei ole hyväksi kenellekään. Erityisesti rippikoulu- ja nuorisotyössä on usein ongelmana pappien liian tiuha vaihtuvuus. Näille työaloille hakevat ovat pääosin nuoria, vasta valmistuneita pappeja ja he viihtyvät usein ensimmäisessä työpaikassaan vain pari vuotta.

Olen ollut pisimmän ajan työurastani nuoriso- ja rippikoulupappina ja alan vähitellen kaivata uusia haasteita. Kun nuoriso-ohjaaja vaihtaa työpaikkaa, totean että minunkin on aika vaihtaa vastuualuetta. Arvelen että työalan vaihtamiseen olisi konkreettisia mahdollisuuksia, sillä meille on tulossa yksi uusi pappi töihin kirkkoherran tehtäviä sijaisena hoitaneen papin tultua valituksi uudeksi kirkkoherraksi. Vasta valittu uusi pappi on haastatteluissa ilmaissut olevansa avoin mille tahansa työalalle. Juttelen asiasta työnohjaajani kanssa ja hän rohkaisee vaihtoon, eikä kirkkoherrakaan tyrmää ajatusta. Hän kaavailee, että voisin siirtyä lähetystyöhön. Olen innoissani ajatuksesta, sillä lähetys on työala, josta minulla on vähiten kokemusta ja alan alustavasti perehtyä työalan papereihin.

Seurakunnan tiedotuslehden ilmestyessä luen kiinnostuneena uuden papin haastattelua. Hämmästyn ja järkytyn tavattomasti, kun pappi ilmoittaa lehtijutussa, että hänen työalakseen tulee lähetystyö. Samaan aikaan esimies soittaa minulle ja kysyy enkö mitenkään voisi ajatella jatkavani rippikoulu- ja nuorisotyössä. Uusi pappi on ilmoittanut, ettei hän sittenkään ota vastaan nuoriso- ja rippikoulutyön vastaavan tehtäviä ja kirkkoherra on lupaillut hänelle työalaa, jota oli jo aiemmin lupaillut minulle. Ilmoitan, etten todellakaan voi ja nieleskelen katkeria kyyneliä.

Ilmenee, että kirkkoherra on lupaillut myös kappalaiselle vaihtoa diakoniapapin tehtävistä lapsityön teologin tehtäviin. Kun kieltäydyn jatkamasta nuorisotyössä, suostuu kappalainen siihen että minä saan sittenkin lapsityön papin pestin. Ymmärrän hyvin, että vaihto olisi kappalaiselle tarpeen, sillä diakoniatiimi on harvinaisen hankala. Muutama vahva persoona pompottaa tiimissä heikompiaan, mukaan lukien kappalaista. Lapsityö yi sekään ole kovin helppo työala, sillä johtava lapsityön ohjaaja on oma persoonansa ja työtä tehdään paljon yhteistyössä naapuriseurakunnan kanssa. Kyseinen seurakunta sattuu olemaan se, missä jouduin naispappina vastatuuleen. Pidän silti oman työmotivaationi säilyttämisen kannalta tärkeänä sitä, että saan vaihtaa työalaa nyt.

Pohdimme muutaman työtoverin kanssa tilannetta ja kummastelemme mistä lähtien viimeisinä tulleet työntekijät ovat saaneet valita minkä työalan tahtovat ja me pidempään olleet jäämme nuolemaan näppejämme. Tuntuu oudolta, että työntekijät saavat kaiken lisäksi lukea asian lehdestä ennen kuin siitä keskustellaan työyhteisössä. Harmittelen sitä, että kirkkoherra on ilmeisesti lupaillut samaa työalaa kahdelle eri ihmiselle. Olisin toivonut, että hän hoitaa asian hieman jämäkämmin, mutta ilmeisesti kiire ja työn valtava määrä ovat vaikuttaneet hänen toimintaansa tässä asiassa.

tiistai, 22. toukokuu 2012

Taakan keventäjä

Vaikuttaa siltä, että papeista ainoastaan kirkkoherra on tyytyväinen uusiin työtiloihimme. Hän saa suuren ja mukavasti sisustetun työhuoneen talon viileämmällä puolella. Tyytyväisyyttä lisää kaiketi se, että hänen luonaan ramppaa nyt huomattavasti aiempaa vähemmän seurakuntalaisia puhumassa, kyselemässä ja valittamassa. Seurakuntalaiset eivät oikein löydä luoksemme, eivätkä huonosti liikkuvat jaksa selvittää minkä mutkien takaa hissi löytyisi. Niinpä kirkkoherra saa vetäytyä rauhassa työhuoneeseensa selvittelemään hänen niskaansa uuden viran kanssa samaan aikaan kasautuneiden tehtävien ja haasteiden taakkaa.

Huomaan kirkkoherran persoonan muuttuvan työn kuormituksen kasvaessa. Hänestä tulee äreä ja aiempaa vaikeammin lähestyttävä. Tuntuu, että hän sulkeutuu huoneeseensa kuin simpukka kuoreensa silloin, kun on paikalla. Juorukellot, joita tässä seurakunnassa riittää vaikka toisille jakaa, puhuvat kirkkoherran yrittävän poistaa stressiään pullon hengen avulla. Juorut eivät varmasti ainakaan vähennä hänen stressiään, mikäli ne kantautuvat hänen korviinsa saakka.

Kirkkoherra yrittää helpottaa omaa työtaakkaansa siirtämällä joitakin tehtäviään muille papeille. Ymmärrän hyvin hänen ratkaisunsa, kun hän ilmoittaa, ettei enää tee niin paljon toimituksia ja jumalanpalveluksia, kuin aiemmin. Sen sijaan en pidä hyvänä sitä ratkaisua, että hän poistaa nuorisopapille perinteisesti myönnetyt helpotukset. Koska nuorisopapin työ painottuu iltoihin ja viikonloppuihin, on hänellä monissa seurakunnissa muita pappeja vähemmän toimituksia ja jumalanpalvelusvuoroja. Tämän helpotuksen poistaminen tuntuu välittömästi minun työtaakassani. Leireille ja retkille osallistuminen ei tähänkään asti ole ollut ongelmatonta ja nyt saan yhä useammin kuulla esimiehen sanat ”mutta etkö voisi olla menemättä leirille/retkelle, kun sinua tarvitaan toimituksissa ja jumalanpalveluksessa viikonloppuna. Mielestäni kyse on myös nuorisotyön arvostamisesta –tai sen puutteesta, eikä vain työn uudesta jakamistarpeesta.

Samaa arvostuksen puutetta haistelen siinä, miten esimies huomauttaa tavan takaa rippikoululaisten metelöivän ja käyttäytyvän huonosti jumalanpalveluksissa. Silloinkin, kun nuoret ovat huomattavasti muuta seurakuntaa hiljempaa ja käyttäytyvät mielestäni mallikelpoisesti, saan kuulla moitteita siitä, miten nuoret eivät osaa olla oikein. Kiristelen hampaitani ja mietin, ettei ole ihme jos nuoret eivät tule kirkkoon. Yritämme nuoriso-ohjaajan kanssa keksiä vaikka millaisia ratkaisuja, jotta nuorten kirkossa olo ei aiheuttaisi pahennusta, mutta ihmeisiin mekään emme kykene. Lopulta päätämme jättää rippikoululaisten kirkkokäynnit ainakin vuodeksi kokonaan väliin. Tiedämme, että ratkaisu on radikaali, mutta toivomme sen herättävän keskustelua asiasta.