Ensimmäinen polkupyöräni on jostain käytettynä saatu kolmipyöräinen. Sillä ei voi ajaa epätasaisessa maatossa, joten opettelen ajamaan kesämökin tuvassa. Pyörässä ei ole jarruja ja äitini yrittää parhaan taitonsa mukaan väistellä, ettei saisi kovin paljon mustelmia sääriinsä. Isommalla pyörällä ajamaan opettelu tapahtuu vaikeimman kautta, sillä nuortenpyörässä on minulle vielä turhan iso, eikä siinä lainkaan apupyöriä. Kesämökin piha on epätasainen ja kosteana liukas ja niinpä kaadun aluksi tuon tuostakin. Aina en pääse omin voimin ylös, kun olen uponnut riittävän syvälle kukkapenkkiin ja polkupyörä retkottaa päälläni. Kokeilen lukemattomia erilaisia tapoja lentää polkupyörän ohjaustangon yli, kun renkaat töyssähtävät äkkiarvaamatta kohonkin kiveen tai kuoppaan. Lopulta kuitenkin opin polkupyöräilyn jalon taidon ja pääsen valloittamaan maailmaa pyörien päältä käsin.

Ajan kuluessa nuorisopyörä vaihtuu ihka uuteen naistenpyörään. Se taitaa olla syntymäpäivälahja. Kun vaihdepyörät yleistyvät, asennetaan perheen kaikkiin polkupyöriin kolme vaihdetta. Ne ovat napavaihteet ja kun haluaa vaihtaa, on käännettävä säädintä ja lakattava hetkeksi polkemasta. Tämän vuoksi jyrkässä ylämäessä vauhti hiipuu helposti, mutta vaihteet ovat kuitenkin niin hieno juttu, etten anna sen häiritä intoani.

Polkupyörällä ajaminen on tärkeä taito, sillä minun nuoruudessani vanhemmat eivät kuljeta lapsiaan harrastuksiin yhtä usein kuin nykyään. Me kävelemme tai pyöräilemme vaikka kaupungin toiselle puolelle, jos on tarvis päästä jonnekin, kuten usein on. Perheemme ajaa usein mökille ja takaisin polkupyörillä, sillä se pitää kuntoa yllä. Kotimatkalla täydet marja- tai sienisangot kulkevat pyörän tarakalla, tai ohjaustangon sarvissa.

Aluksi renkaiden puhkeaminen minun tai äidin pyörästä aiheuttaa ongelmia, sillä isä pitää renkaan rikkoutumista lähes henkilökohtaisena loukkauksena. Kerran hän valittaa äidille miksei tämä ole katsonut minne ajaa sen sijaan, että on pyöräillyt lasinsiruun. Pohdiskelemme äidin kanssa, olisiko tämän pitänyt ensin kontata kotoa töihin ja tarkastaa suurennuslasin kanssa ettei matkalla varmasti ole yhtään lasinpalaa, palata sitten kävellen takaisin ja ajaa matka vasta sitten töihin polkupyörällä. Kyllästyn isän kiukutteluun ja alan vaivihkaa paikata puhjenneet sisäkumit meidän molempien pyöristä. Kun isä nukkuu päiväuniaan, ehdin hyvin korjata yhden rikkinäisen sisäkumin hänen tietämättään. Mistä isä ei tiedä, siitä hän ei huuda meille.

Kahdeksannentoista syntymäpäiväni lähestyessä lähden autokouluun. Päätän ajaa kerralla kuorma-autokortin, vaikka olen kokeillut autolla ajamista vain kerran mökkitiellä. Silloin isä sai päähänsä, että minun pitää oppia ajamaan, että voin viedä hänet tarvittaessa sairaalaan. Mökkitie on juuri sillä kohdalla täynnä kivenmurikoita ja yritän sanoa isälle, ettei siinä voi opetella ajamaan. Opetustuokio on päättyä katastrofiin, kun auto on vähällä päätyä ojaan.

Aluksi sekä nauratan autokoulun opettajia, että aiheutan heille harmaita hiuksia, mutta kun pääsen alkuun, pidän ison auton pyörittelemisestä. Toivon ehkä että c-kortin ajamalla saavuttaisin edes hieman isän hyväksyntää. Tulos on kuitenkin vain se, että osaan aluksi ajaa todella huonosti perheemme henkilöautolla, eikä kiitoksia heru. Noina vuosina minä ja isä saamme mistä tahansa aikaiseksi mehevän riidan, eikä auto ole poikkeus. Jopa peruutusvaihteen etsiminen saa meidät puhumaan toisillemme isoilla kirjaimilla.