Istun kirkkaan sinisen kuplavolkkarin takapenkillä teltan, makuupussien, vaatteiden ja ruokatavaroiden puristuksissa. Yritän tavoittaa katseellani tullimiehen silmiä ja viestittää: ”tarkista tämä auto. Älä usko mitä isä sanoo”.

 

Olemme tulossa kotiin jokakesäiseltä lomamatkalta. Ruotsi, Tanska, Saksa ja muutama muu Euroopan maa on nähty pikakelauksella. Isälläni on polttava tarve ehtiä mahdollisimman moneen maahan ennen kuin hänen heikko sydämensä uupuu kokonaan. Missään ei viivytä kauaa, sillä uudet ennennäkemättömät paikat ja nähtävyydet odottavat yhä jossain teiden varrella. Isä ajaa ja niinpä hän myös määrää minne mennään ja mitä tehdään.

Minä olen matkustanut tällä tavoin mukana raahattavana pakettina pikkulapsesta saakka. Osaan nukkua istualtani autossa, pesuvadin ja kattilan rämistessä korvaani vasten. Kykenen lukemaan ja piirtämään liikkuvassa autossa tulematta pahoinvoivaksi. Osaan olla hiljaa ja lukea karttaa. Muutamia satunnaisia kohtaamisia lukuun ottamatta vanhempani ovat ainoat äidinkieltäni puhuvat ihmiset, jotka kohtaan niiden noin kolmen viikon mittaisen matkan aikana, Kotona ystävät kadehtivat minua, koska pääsen näkemään maailmaa. Kukaan heistä ei ole käynyt Ruotsinlauttaa kauempana. Useimmille heistä kesälomamatka merkitsee reissua mummolaan tai kesäsiirtolaan.

Matkalle on aina jännittävää lähteä: kevättalvella kuuntelen isän suunnitelmia siitä minne kesällä mennään. On hauska lukea esitteitä ja haaveilla nähtävyyksistä. Meidän budjetillamme matkalle lähtö merkitsee ankaraa säästämistä koko pitkän talven ajan ja harkitsevaa rahankäyttöä matkan aikana. Meillä ei ole televisiota, enkä edes uskalla haaveilla merkkivaatteista. Ne ovat matkustamisen hinta, jota maksan kouulukiusaamisena.

Usein matkaan lähdetään jo toukokuun viimeisinä päivinä tai heti kesäkuun alussa riippuen siitä, milloin koulu loppuu. Suomessa yöt ovat silloin vielä viileitä, mutta etelämpänä tarkenee hyvin nukkua teltassa. Keski- ja Etelä-Euroopassa kukkivat jo monenlaiset ihanat kukat tuoksuen ja jokainen päivä tuo silmien eteen jotain uutta. Nautin tuoksuista, väreistä, äänistä, museoista ja tuoreesta rapeakuorisesta leivästä.

Vaikka matkabudjetti on niukka, karttuu jokaiselta matkalta mukaan jokunen matkamuisto ja tarpeellista tavaraa. Kerran saan jopa rullaluistimet ja olen suunnattoman onnellinen. Ne ovat liian suuret, mutta minun. Emme syö ravintoloissa tai käy kahviloissa, sillä se on liian kallista. Ruoka laitetaan leirintäalueella mukanamme kulkevalla kaasukeittimellä. Kaupungilla liikuttaessa syödään sämpylöitä, jos muistetaan käydä kaupassa ennen siestaa. Usein syöminen unohtuu ja kun kauppa taas aukea, minua heikottaa jo nälästä.

Yhteen asiaan suomalaisen rahat kuitenkin aina riittävät: alkoholi on Keski-Euroopassa paljon halvempaa kuin Suomessa. Niinpä vanhempani ostavat sitä talveksi varastoon, vaikka heidän juomatavoillaan viinat olisi kyllä varaa ostaa Suomestakin. Alkoholin maahantuonti tuntuu olevan jokin outo suomalainen urheilulaji, jota en koskaan kykene ymmärtämään

Joka paikassa isä haluaa ottaa valokuvan, jossa äiti ja minä seisomme rinnakkain tunnetuimpien nähtävyyksien edessä. Kuvat otetaan ”todistukseksi siitä, että täällä on käyty”, kuten isä sanoo ylpeyttä äänessään. Äiti ja minä inhoamme kuvissa seisomista ja se näkyy ilmeistämme. En tiedä keitä kuvilla on tarkoitus vakuuttaa, sillä ei niitä näytetä kotona juuri kenellekään. Meillä käy harvoin vieraita. Ehkä ne todistavat isälle itselleen, miten pitkälle hän on päässyt elämässään: oman isänsä varhain menettänyt ja suvun naisten kasvattama resupelle on käynyt suurimmassa osassa Euroopan maista. Se on hänelle huikea saavutus.

Kun vartun, muuttuu teltan pystyttäminen ja ilmapatjojen pumppaaminen yhä useammin minun tehtäväkseni. Milloinkaan en osaa tehdä sitä oikein: ilmapatjat ovat joko liian kovia tai liian pehmeitä ja teltan narut liian löysällä tai liian tiukalla. Tunnen olevani syntipukki, jota tarvitaan vain työn tekoon isän voimien huvetessa. Ajaminen käy aina vain enemmän hänen voimilleen ja sen seurauksena hän on entistäkin kärttyisempi. Yritän pysyä poissa hänen mielensä tieltä, mutta se ei tahdo onnistua auton ja teltan ahtaudessa. Äiti myötäilee isää, vaikkei ole aina samaa mieltä hänen kanssaan ja varoittaa ärsyttämästä isää.

Erään kesälomamatkan alussa minun ilmapatjani puhkeaa. Leirintäalueet eivät suinkaan ole aina tasaisia nurmikenttiä, vaan saattavat olla kuin perunapeltoja, eikä ohut ja halpa makuupussi juuri eristä. Nukun milloin millaisessakin kuopassa tai kannokossa. Isän mukaan kyse on minun yksityisestä ongelmastani. Lopulta äitini säälii minua ja ostaa jostain matkan varrelta halvan peiton isän pilkkasanoista piittaamatta. Taitan sen kaksinkerroin makuupussin alle ja pystyn nukkumaan hieman paremmin. En tiedä miksi en voi saada uutta ilmapatjaa, mutta olen vuosien varrella tottunut alistumaan tällaisissa tilanteissa.

Pari viimeistä lomamatkaa haaveilen karkaavani kesken matkan, avaavani auton oven ja lähteväni noin vain. Olen kuullut että lähetystöt maksavat alaikäisen matkan takaisin kotimaahan. Rippikoulukesänäni ilmoitan, että tämän kesän matka oli viimeinen minun kohdallani ja äiti yhtyy mielipiteeseeni. Isälle ilmoitus on kova isku, mutten enää jaksa välittää. Haluan elää omaa elämääni ja katsoa televisiota kuten muutkin ikäiseni nuoret.

Tullimies Turun satamassa vilkaisee minuun ja näyttää vaivautuneelta. Nenä autonikkunassa tuijottava lihava noin kymmenvuotias lapsi on varmaankin vastenmielinen näky. Tullimies keskustelee isäni kanssa. Hän toteaa että punaisella linjalla jokainen auto pitäisi oikeastaan tutkia, mutta koska olemme itse ilmoittaneet tuovamme maahan liikaa alkoholia, hän jättää sen tällä kertaa tekemättä. Isä huokaa helpotuksesta ja minä pettymyksestä.

Auton jatkaessa matkaansa yritän vielä viestittää silmilläni tullimiehelle: ”Pysäytä tämä auto”. Mies kääntyy ja menee pois. Isäni julistaa suureen ääneen miten reilu tullimies oli ”kyllähän se tiesi että viinaa on autossa enemmän kuin mistä maksoimme. Kaikkihan näin tekevät”. Olen pettynyt ja kärsin siitä että joudun olemaan osallisena alkoholin laittomassa maahantuonnissa. Jos uskaltaisin, kaataisin viinat maahan. Sininen kupla kulkee kohti kotia, talvea ja uusia matkasuunnitelmia.