Kuulen toisinaan kommentteja siitä, miten ainoat lapset ovat hemmoteltuja ja saavat vanhempiensa kaiken huomion. Näin sanovat ihmiset ovat yleensä kasvaneet laajassa sisarusparvessa. Pikkutyttönä toivon, että minulla olisi sisaruksia seurana jakamassa leikit ja työt. Kun ei ole, kehitän mielikuvitusperheen äitini lukemien Pekka Töpöhäntä-kirjojen perusteella. Elän elämääni näkymättömien kissojen ympäröimänä. Mitä vanhempien huomioon tulee, on totta että ainoa lapsi saa vanhempiensa jakamattoman huomion, Eri asia sitten onkin, millaista tuo huomio on. Toivon että olisin vuosien varrella saanut osakseni hieman vähemmän kielteistä huomiota ja arvostelua, enemmän tukea ja kannustusta.

Koska minulla ei ole sisaruksia, toivon hartaasti että saisin lemmikkejä: koiran, ponin, kissan. Kissoja meillä onkin kahteen otteeseen: kerran nuori uroskissa ja toisena vuonna pieni tyttöpentu. Voi sitä iloa, jonka pieni eläin voi lapselle tuottaa. Kissat nukkuvat vuoteessani, kunnes vanhempani kieltävät sen siksi että jaan kissojen kanssa vuoteen lisäksi punkit. Kissamme ovat kuitenkin vain kesäkissoja, joista joudun syksyn tullen luopumaan. Onneksi ne saavat uuden kodin kummisetäni ja tätini maatilalta, mutta suren ja kaipaan niitä pitkän talven. Kun seuraavan kerran näen rakkaat eläimeni, ne eivät enää tunnista minua.

Joinakin kesinä meillä on myös kaneja ja niiden poikasia. Minun pitäisi periaatteessa hoitaa ne, mutta olen vielä liian nuori kantamaan vastuuta niistä. Kaneja on mukava ruokkia ja istua niiden häkissä silittelemässä niitä. Niitä ei kuitenkaan voi ottaa sisälle tai metsään mukaan, kuten kissan. Vanhemmilleni kanit merkitsevät ruokaa ja muistan joinakin aamuina herätessäni, että joku rakkaista kaneistani roikkuu jaloistaan pyykkinarulla. Kun se ilmestyy ruokapöytään, en voi syödä. Kuka nyt kavereitaan söisi.

Raahaan sisään sammakoita, sammakonkutua ja jopa hämähäkkejä. Usein unohdan sammakon leikkimökkiin ja joudun myöhemmin etsimään sen kuivuneen ruumiin hajun perusteella ja hautaamaan sen. Hoivailen ikkunaan lentäneitä lintuja yritän kovasti saada otettua sisiliskon käteeni ilman että se pudottaa häntänsä. En koskaan onnistu siinä ja olen joka kerta kauhuissani kun katselen irronnutta, vääntelehtivää häntää. Vaskitsoita on helpompi käsitellä: ne kietoutuvat käsivarren ympärille, mutta eivät pudota häntäänsä. Ne ovat kiehtovan kammottavia käärmemäisyydessään.

Tuttujen ja sukulaisten maatiloilla pääsen näkemään koiria, lehmiä, lampaita ja muita maatilan eläimiä. Joissakin taloissa on hyvällä tuurilla myös ikäisiäni lapsia. Aikuisten istuessa tuvassa kahvikupin ääressä, minä maleksin navetoissa lehmien seassa ja jutustelen talojen koirien kanssa. Erityisesti kummisetäni ja tätini tilan eläimet kuuluvat lapsuuteni rakkaisiin otuksiin. Konttaan lattialla kissan perässä ja opettelen kävelemään yhdessä pystykorvan kanssa. En koskaan ymmärrä, miten niin leikkisästä ja ystävällisestä koirasta voi valeraskauden aikana tulla puolta tupaa hallitseva keisarinna.

Suurin rakkauteni on kummisedän suomenhevonen. Se on yleensä laitumella ja kun menen aidan luo, se ilmestyy kuin taikaiskusta jostain puiden takaa ja ravaa luokseni. Lapsesta se näyttää jättiläiseltä, mutta ihanalta sellaiselta. Kun kymmenen ikävuoden korvilla kuulen ruunan olevan poissa, itken sitä kauan ja näen myös kummisedän surevan syvästi toveriaan. Yläasteella pääsen ratsastamaan. En ole siinä kovin taitava, mutta hevosen läheisyys tekee minulle hyvää. Harrastus loppuu isän jatkuvaan nalkutukseen siitä miten kallista ja vaarallista ratsastaminen on. Hänen mielestään minun pitäisi harrastaa jotain, mutta se ei saisi maksaa mitään.

Kinuan äidiltä koiraa, mutta myöhemmin ymmärrän että on valittava joko isä tai koira.Valinta ei kuitenkaan ole lapsen tehtävissä. Isällä on nuorempana ollut koira, mutta iän karttuessa hän alkaa suhtautua yhä vihamielisemmin kaikkiin koiriin kissoihin. Jään odottamaan aikaa, jolloin voin itse valita ja päättää näistä asioista.