”Pappilan hätävarana”, eli lyhyitä sijaisuuksia tekevänä pappina vietetyt vuodet ja niihin kuulunut juurettomuuden tunne ovat tehneet kohdallani tehtävänsä. Muut papit puhuvat papin identiteetistä ja keskinäisestä tukiverkosta. Miellän itseni kyllä papiksi, mutten jonkin isomman ”veljes- ja sisarusjoukon” jäseneksi. Erillisyyden tunne ei ole mukava, mutten mahdas mitään sille, etten tunne oloani kotoisaksi pappien kokoontumisissa. Kapitulin järjestämät koulutuspäivät ja synodaalikokous ovat minulle pientä painajaista. Kaikki tuntuvat tuntevan toisensa, paitsi minä en tunne suurinta osaa kuin ulkonäöltä. Uudet tulokkaat tunnutaan ottavan joukkoon innolla ja heidät kutsutaan mukaan veljespiirin toimintaan heti, kun he paikkakunnalle tulevat. Minun kohdallani asiat ovat kulkeneet toisin. Osa ulkopuolisuuden tunteesta on varmasti vain pääni sisältä kasvavaa, mutta onko kaikki vain sitä?

Kaikki hiippakunnan papit yhteen kokoavassa synodaalikokouksessa kiinnitän huomiota siihen, että pappien näennäinen ”kaikki ovat kavereita keskenään”-asenne taitaa peittää jotain muuta alleen. Jokainen tuntuu etsivän ympärilleen pientä toverijoukkoa, jonka kanssa liimaantua turvallisesti yhteen. Ehkä muidenkin pappisidentiteetissä ja veljeyden tai sisaruuden hengessä on puutteita, vaikka he eivät sitä myönnä? Miksi papit pelkäävät toisiaan?

Synodaalikokouksen alkujärjestäytymisessä meidän käsketään muodostaa kulkue ja marssia seurakuntakeskukselta kirkkoon. Kuulutuksen mukaan kulkueessa pitää olla neljä pappia rinnakkain –ei viisi, sillä edellisessä kokouksessa viisi rinnakkaista pappia muuten neljän rinnakkaisen papin muodostelmassa on kuulemma herättänyt pahennusta. Mietin, että siinä on jollakin ollut elämän prioriteetit kunnossa. Kun asetumme kulkueeseen, menen kolmen tuttavani kanssa samaan riviin. Ajattelen, että ehkä tästä vielä selvitään, vaikka kokous on jo etukäteen ahdistanut mieltäni.

Kulkue elää ja edellämme olevasta rivistä pudottautuu yksi tuttu pappi meidän seuraamme. Silloin eräs takanamme olevan rivin pappi tarttuu minua hihasta kiinni, kiskoo minua pois rivistä ja sanoo, että meitä on liikaa. minun pitää hänen mukaansa mennä kulkueen perälle. Kysyn miksi juuri minun ja saan vastauksena ”teitä on liikaa”. Kysyn miksi juuri minun pitää mennä kulkueen hännille, eikä hänen joka pudottautui riviimme edestämme? Tai miksi minua jatkuvasti hihasta repivä pappi ei mene kulkueen hännille, jos asia häntä niin kovin haittaa? Silloin joku miestä voisi pudottautua hänen tilalleen riviin ja ongelma ratkeaisi. Pappi meuhkaa, ettei hänen tarvitse mennä taakse, sillä ei heitä ole liikaa. Lopulta alan kyllästyä. Irroittaudun papin otteesta, katson häntä silmiin ja sanon painokkaasti, että todellisuudessa lienee aivan yksi ”paskan hailee” onko meitä rivissä neljä vai viisi.

Näen papin ja hänen tovereidensa katseissa tyrmistystä. He vaikenevat ja käännyn takaisin oman rivini puoleen. Kulkue lähtee liikkeelle kohti kirkkoa ja synodaalikokouksen aloittavaa messua. Kulkeminen onnistuu aivan hyvin, vaikka meitä onkin viisi rinnakkain. Huokaan helpotuksesta, kun kulkue hajoaa ympäri kirkkoa, enkä enää tunne takissani roikkuneen papin tuijotusta selässäni. Tunnen itseni entistä vähemmän tämän joukon tasavertaiseksi jäseneksi, sillä olisihan minun kuulunut kulkea itsekseni muiden jäljessä kirkkoon.