Uusi esimies vaatii minua muuttamaan seurakunnan alueelle asumaan. Aikanaan on ollut olemassa sääntö, jonka mukaan papin pitää asua seurakuntansa alueella, mutta se on purettu jo ajat sitten. Siitä huolimatta monet seurakuntien päättäjät ja kirkkoherrat edellyttävät, että työntekijät asuvat työseurakunnassaan. Kirkkoherra esittelee minulle kirkkoherranviraston yläpuolella olevaa talonmiehen asuntoa, joka on vapautunut jokin aika sitten.

Seurakunnalla on paineita löytää asuntoon sopiva vuokralainen, sillä kirkkoherranvirasto ja kirkko sijaitsevat hieman muusta asutuksesta syrjässä. Jos kirkolla ei asu ketään, tapaa sen tienoille kerääntyä nuoria skeittilautoineen ja epämääräisiä tihutöiden tekijöitä. Kun asunto sijaitsee viraston yhteydessä, ei sen vuokraaminen ole aivan ongelmatonta: sitä ei oikein voi vuokrata täysin ulkopuolisille. Kukaan työntekijöistä ei kuitenkaan ole halunnut muuttaa siihen –todennäköisesti juuri sen sijainnin vuoksi.

Koen kirkkoherran painostuksen ikävänä, sillä olenhan vasta vähän aikaa sitten muuttanut koko kaupunkiin. Asuntoni ei ole kaukana, mutta kieltämättä eri seurakunnan alueella. Käyn katsomassa asuntoa ja totean että se on mukava ja varmasti nykyistä asuinpaikkaani rauhallisempi. Käytännössä asuisin kuitenkin työpaikalla ja se arveluttaa. Ankaran hyvien ja huonojen puolten punnitsemisen jälkeen suostun muuttamaan. Pakkaan taas tavaroitani, kyselen muuttoautoa ja toivon, että teen oikein muuttaessani.

Asunto on tilava, hauska ja edullinen. Huoneet ovat hauskan muotoisia ja toiselta puolelta asuntoa on tavattoman kaunis näkymä metsään. Viihdyn asunnossa hyvin, varsinkin kun siellä on tehty pientä remonttia minua ajatellen. Kun talossa on jokin suuri musiikkitilaisuus, saattavat musiikin kaiut kuulua vaimeasti olohuoneeseeni, mutta koen sen pelkkänä bonuksena. Minun ei tarvitse kuunnella naapureiden tappelua ja voin leipoa vaikka keskellä yötä, sillä en häiritse ketään.

Huono puoli uudessa asunnossani on juuri se, mitä olen pelännyt: on rankkaa asua työpaikalla. Vapaapäivinä pitäisi oikeastaan lähteä aina jonnekin muualle, mutta haluan olla kotonani. Pappien päivystyshuone on aivan makuuhuoneeni seinän takana. Vaikka työntekijöille on sanottu, etten tee talonmiehen tehtäviä, enkä ole käytettävissä työtehtäviin aina, he eivät tahdo muistaa sitä. Useamman kerran puhelin soi ja joku pyytää minua ”kuitenkin” avaamaan ovia kun työntekijän avaimet ovat unohtuneet, tai keskustelemaan jonkun ahdistuneen seurakuntalaisen kanssa vapaapäivänäni.  Pihalla joku tulee aina puhumaan työasioista, riippumatta siitä onko minulla vapaapäivä vai työpäivä. Ymmärrän ja periaatteessa hyväksyn tilanteen, mutta työtaakan kasvaessa en tahdo jaksaa. Vaikka autan mielelläni, olisi minunkin saatava joskus ladata akkujani.