On harvinaisen lämmin ja kaunis kevätpäivä vähän äitienpäivän jälkeen. Leikkaan pensasaitaa oksasaksilla ja minulla on ylläni vihreä t-paita. Orapihlajan piikkisiä oksia putoilee maahan, kun yritän leikata aidan mahdollisimman siististi. Isän on tänään määrä palata etelästä, missä hän on ollut poikkeuksellisen myöhään. Edellisenä talvena isällä on ollut matkan aikana sydänkohtaus ja hän oli siksi jonkin aikaa sairaalassa. Hän haluaa kuitenkin ehdottomasti lähteä tänäkin vuonna. Luulen matkan myöhäisen ajankohdan liittyvän ainakin osittain siihen että, olen nyt abiturientti. Jos isä ei olisi lähtenyt kotoa, olisimme törmänneet kotona toisiimme jokaisena lukuloman päivänä ja käyneet toistemme hermoille. Asiasta ei kuitenkaan ole puhuttu ääneen.

Odotus tiivistyy. Huomaan pelkääväni milloin hänen hahmonsa ilmestyy pihaan ja toivovani että hän ei tulisikaan. Tunne ei ole minulle uusi, sillä olen laskenut kalenterista päiviä, koska vapauteni loppuu. Kun isää ei ala kuulua, minä ja äiti arvelemme erehtyneemme päivästä: ehkä isä tuleekin vasta huomenna. Häntä ei kuitenkaan kuulu seuraavana, eikä sitä seuraavanakaan päivänä. Lopulta äiti alkaa kysellä samassa matkakohteessa olleilta tutuilta. lentoyhtiöltä, poliisilta… kukaan ei osaa sanoa tai tehdä mitään, eikä mistään saa tietoja. Ulkomailla katoaminen on tuolloin vielä paljon harvinaisempaa, kuin tänä päivänä. Elämme tuolloin aikaa ennen tsunameja.

Viimein koittaa päivä jona ovikelloa soittaa kaksi poliisia; mies ja nainen. Seison äidin vieressä olohuoneessa heidän kertoessaan että isä on löytynyt. Hän ei ole koskaan lähtenyt matkakohteesta vuokraamastaan asunnosta, vaan kuollut sen lattialle massiivisen sydäninfarktin seurauksena. Löydettäessä hän on ollut kuolleena jo vähintään kaksi viikkoa. Emme ylläty uutisesta, mutta on hyvä tietää kuolinsyy. Emme koskaan saa tietää, miksi häntä ei ole löydetty aiemmin. Rikosta tapaukseen ei kuitenkaan poliisin mukaan liity ja kuolema on tullut nopeasti.

Poliisien käyntiä seuraavana yönä en osaa nukkua, vaan nousen aamunkoitteessa keittämään kahvia. Huomaan etten kykene suremaan isää, sen paremmin kuin iloitsemaankaan hänen kuolemastaan. Tunnen vain epämääräistä helpotusta, hämmennystä ja tyhjyyttä. Isä on määrittänyt koko siihenastista elämääni voimakkaasti ja tarvitsen aikaa tapahtuneen käsittämiseen.

Aikanaan isä lentää viimeisen paluulentonsa kotiin. Kesän alussa hän palaa luoksemme tuhkattuna, pienessä pronssin värisessä uurnassa. Isäni on ensimmäinen vainaja läheisen hautausmaan uudessa uurnalehdossa ja  minun on  vaikea ymmärtää, että ihminen mahtuu niin pieneen hautaan, että sen voi luoda umpeen muutamalla lapiollisella.