Seurakunnan minulle löytämä asunto on mukavan kävelymatkan päässä kirkosta, hautausmaasta ja virastolta. Yksiö on pieni ja varustelultaan vaatimaton, mutta valoisa ja siisti. Kyllä siinä kesän asuu ihan mukavasti. Vuokrasopimusta tehdessä ilmenee, ettei tähänkään asuntoon saa tuoda eläimiä. Edellinen asukas on kutienkin pitänyt siellä koiraa luvatta, joten omistaja päättää tällä kertaa sallia kissan tuomisen sinne. Huokaan helpotuksesta, sillä kissa ja minä kuulumme yhteen. Vain rippileirien aikana se on äitini luona.

Jonkun viikon kuluttua suoraan alapuolellani olevasta saunasta alkaa kuulua kolinaa ja pauketta. On alkanut saunatilojen perinpohjainen remontti. Vähän aikaa tästä rupeaa ikkunani ulkopuolelta kuulumaan melua ja kun katson ikkunasta ulos, näen miesten hajottavan vanhaa asvalttia. Elän siis sekä sisältä, että ulkoa kuuluvan melun keskellä lähes koko kesän. Melun vuoksi matkustan aina vapaapäivinä vanhaan kotikaupunkiini, äitini rauhalliseen asuntoon. Olisin mieluusti vapaapäivätkin työpaikkakunnalla ja lepäilisin flunssaani pois, mutta en jaksa meteliä. Tutustuisin myös melelläni kauniiseen ja rauhalliseen pikkukaupunkiin paremmin, sillä koen että voisin viihtyä siellä. Tutustun muutamien työtovereideni kanssa ja olisi hauskaa viettää aikaa heidän kanssaan.

Kesän toisen rippikoululeirin alkaminen on melkein helpotus, sillä pääsenhän ainakin pois meluisasta asunnostani. Tällä leirillä asiat ovat huomattavasti paremmin, kuin ensimmäisellä: nuoriso-ohjaaja on napakka ja ammattitaitoinen, yövahtia ei tarvitse kerjätä paikalle ja leiriläiset ovat rauhallisempia. Erikoista vain on se, että minut halutaan velvoittaa käymään työntekijäkokouksissa rippileirin aikana. Leirimaja on yhä monen kymmenen kilometrin päässä seurakuntatalosta, minulla ei vieläkään ole autoa, eikä taksilla ajamiseen suhtauduta sen suopeammin kuin aiemmin. En kykene käymään työntekijäkokouksissa leirin aikana ja sen jälkeen minulla on leirivapaita. Tilanne aiheuttaa pahaa verta kirkkoherranvirastossa, mutten mahda sille mitään. En tiedä miksi asioita ei voisi hoitaa puhelimitse. Eihän toimitusten jakaminen voi olla siitä kiinni, istunko kokouspöydän ääressä, vai olenko leirimajalla.

Flunssani ei parane kunnolla koko kesänä, sillä enhän ehdi potemaan. Työ pitää minut liikkeessä ja eräänä päivänä ihmettelen miten voi olla niin irvittävän uuvuttavaa ajaa polkupyörällä kaupungin läpi kastepaikkaan. Myös ääneni alkaa kadota. Kotiin palattuani mittaan kuumeen ja sitä on melkein 39 astetta. Menen lääkäriin ja minulla todetaan keuhkoputkentulehdus. Joudun sairaslomalle ja puhekieltoon moneksi päiväksi. Yksin elävän ihmisen on kuitenkin pakko käydä joskus kaupassa ja törmään siellä seurakunnan työntekijöihin. Heidän on vaikea ymmärtää, miksi olen kaupassa, vaikka olen muka sairas. Maito ja leipä eivät kerta kaikkiaan kävele kotiin, jos minä itse en toimi niiden jalkoina, olinpa miten sairas tahansa.

Kun kesä etenee, alan pohtia mistä löydän itseni syyskuun alkaessa. Seurakunnassa on aukeamassa pitkä sijaisuus samaan aikaan, kuin minun pestini päättyy, mutta kuulen että siihen otetaan nuori miespappi toisesta hiippakunnasta. Tuomiokapituli ilmoittaa lopulta, että minut siirretään jälleen yli 100 km päähän, taaskin minulle ennalta tuntemattomaan seurakuntaan. Alan jälleen kerran etsiä muuttoapua ja pakata tavaroitani. Viimeisen epäsovun seurakunnassa aiheuttaa se, etten saa järjestettyä muuttoani kuukauden viimeiseksi päiväksi. Kirkkoherran ymmärtää tilanteeni ja antaa minulle luvan lähteä kaksi päivää ennen työsuhteeni varsinaista päättymistä, mutta hänen sihteerinsä raivoaa, että en saa lähteä vielä silloin. Yritän kysyä tuomiokapitulista, onko minun mahdollista saada muuttoavustusta toistuvien muuttojen kuluihin, mutta sellaista ei kuulemma ole olemassakaan. Niinpä minulla ei ole vaihtoehtoa, sillä en voi asua kuusenoksalla viimeisiä päiviä. On pakko lähteä silloin, kun muuttokyyti järjestyy.