Kun olen alle kouluikäinen, isä on vielä puheväleissä sisarensa kanssa ja niin tapaan toisinaan serkkujani. He ovat minua monta vuotta vanhempia ja kaikki poikia. Saan serkuiltani heille tarpeettomiksi käyneitä tavaroita, kuten puisen rakennussarjan ja lapsuuteni rakkaan ankkakeinun. Se on puinen kahden istuttava keinu, jonka päät ovat ankan muotoiset.

Meillä käydessään serkut paheksuvat sitä, ettei minulla ole lainkaan pikkuautoja. Isäni kuulee serkkujen kommentit ja asiaan tulee korjaus. Kun isä sen jälkeen ottaa minut mukaansa kauppaan, on kotiin viemisinä usein pikkuauto. Olen tyytyväinen ja leikin niillä mielelläni. En osaa ajatella, että pikkuautot ovat ei-tyttömäisiä. Niiden kanssa suosiostani kilpailevat oikeastaan vain legot. Molemmilla voi mainiosti leikkiä yksin.

Isä ei yleensä osallistu leikkeihin tai askartele kanssani, toisin kuin äiti. Kerran hän kuitenkin tekee minulle kissoja wc- ja talouspaperirullista. Olen ehkä viiden vanha ja istun isän vieressä keittiön pöydän ääressä. Katselen miten hän piirtää yhdelle pahvinpalalle kissan pään ja etujalat, toiselle hännän ja takajalat. Hän leikkaa ne irti ja liimaa paperirullan päihin. Saan värittää kissan vesiväreillä. Siitä tulee epämääräisen siniharmaa. Isä on käsistään kätevä ja hänellä on hyvä kolmiulotteisen hahmottamisen kyky.

Kun jalat alkavat kantaa, opettaa isä minut luistelemaan ja hiihtämään. Myöhemmin luokkani tytöt valittavat että ”luistelen niin kuin pojat”, kun otan vauhtia terän sivuilla. He luistelevat jalkaterät suoraan eteenpäin ja ottavat vauhtia piikeillä tökkimällä. Yritän luistella ”oikein”, mutta se tuntuu kömpelöltä ja vaikealta. Ennen kouluikää tunnen usein olevani eksyksissä muiden lasten seurassa. On kuin olisin kotoisin aivan eri maailmasta kuin he.

Uimaan opin vasta seitsemän vanhana, sillä lähellämme ei ole lapselle sopivaa uimapaikkaa kesämökillä, sen paremmin kuin kaupungissakaan . Kun isä valittaa sitä että en osaa edes uida, kivahtaa äiti ”no miten lapsi voi oppia uimaan kuivalla maalla?” Äiti on päivät töissä, joten uimareissut jäävät viikonloppujen harvinaiseksi huviksi. Keikun äitini polkupyörän tarakalla ne kilometrit, jotka uimarannalle on. Isä ei pidä uimisesta, eikä siksi vie minua rannalle uimaan, opettamisesta nyt puhumattakaan. Lopulta äidin viesti menee perille ja yhden kesän ajan isä kuskaa minut viikoittain autolla uimakouluun. Uimataito löytyy helposti, kun pääsen veteen porskimaan.

Kotona ja mökillä leikkini ovat tietenkin pääasiassa yksinäisen lapsen leikkejä. Koulun aloitettuani yritän opetella itsekseni pesäpallon käsittelyä. Heitän pallon yhdellä kädellä ilmaan ja yritän lyödä sitä toisessa kädessä olevalla mailan tapaisella karahkalla. Pesäpallon puuttuessa käytän krokettipalloa, eivätkä reaktioni ole riittävän nopeat ja kivikova pallo kumahtaa suoraan päähäni. Hetken ajan näen tähtiä keskellä päivää.