Varhaislapsuudessani, ennen kouluikään varttumistani vietämme aina joulua ja uutta vuotta mökillä. Katossa palaa hiljaa suhiseva kaasulamppu ja ikkunan ulkopuolella on läpitunkematon pimeys. Joskus teemme äidin kanssa lumilyhdyn tuikkimaan rapunpieleen, kauralyhteen ja isän kanssa rakennetun lumihevosen kaveriksi.

Joulut metsän keskellä ovat muistikuvissa rauhallisia ja kauniita. Isän metsästä hakema kuusi on aina vahvaoksainen ja ruma, mutta siinä palavat oikeat kynttilät. Muiden kuusenkoristeiden ulkonäkö muuttuu vuosien myötä yhä surkeammaksi, sillä pienet sormeni pyrkivät tutkimaan ja puristelemaan kaikkea. Aattoiltana on jännittävää tuijottaa ikkunasta pimeään metsään katoavaa suksenlatua ja odottaa tuleeko joulupukki. Mitenkähän pukki aina tietääkin että olemme täällä metsän keskellä, emmekä kaupungissa?

Usein mökille mennään myös viikonlopuiksi, sillä kesämökkimme on ympärivuoden asuttava. Lapselle matkat mökille ovat silkkaa seikkailua: perjantai-iltana äidin päästyä töistä pakkaamme auton ja ajamme sillä niin pitkälle kuin pääsemme. Viimeiset kilometrit taittuvat suksilla metsän läpi kulkevaa tietä myötäillen. Jos viikolla satanut lunta, hiihdetään umpihangessa. Ruoka ja muut tavarat vedetään perille pulkassa, samoin kuin minut ennen kuin opin itse hiihtämään edes välttävästi. Hiki helmeilee vanhempieni otsalla heidän kiskoessaan kumpikin omaa pulkkaansa hangen läpi. Minä istun lampaantaljan sisällä äidin pulkassa ja hoen ”ei pääsekkään, ei pääsekkään” kun pulkka uppoaa hankeen.

Ensimmäinen ilta ja yö mökillä ovat kylmiä. Vie aikansa ennen kuin makuukamarin uuni ja tuvan hella saadaan vetämään. Tulen sytyttyä vie vielä aikansa ennen kuin vuodevaatteet lämpenevät. Kun mökki on viimein viihtyisä ja lämmin, ovat vapaat yleensä ohi ja edessä matka takaisin kaupunkiin. Seuraavana perjantai-iltana tarina alkaa taas alusta. Taskulamppujen valo häilähtelee jälleen suksisauvojen liikkeen mukana ja valaisee hetkittäin suurten kuusien oksistoa. Metsä laulaa tuulen tuutulauluja pimeydessä.

Isäni suuri haave on muuttaa mökille kokonaan. ”Torppa”, kuten hän sitä nimittää, sijaitsee hänen sukunsa syntysijoilla, mutta suon laidassa keskellä metsää. Sähköä mökillä ei ole, juoksevasta vedestä nyt puhumattakaan. Valoa antavat kynttilät ja kaasulamput, niin kauan kuin viime mainittujen letkut ovat turvallisessa kunnossa. Vesi haetaan mäen alta kaivosta tai pumpataan käsipumpulla mäen päälle ja kannetaan siitä sisälle tupaan ja saunalle. Talvella vettä saatetaan joskus sulattaa lumesta, jotta ei tarvitse kaivaa kaivoa hangen alta. Lämpö tulee omasta metsästä kesällä kaadetuista ja puuliiteriin kuivamaan pinotuista puista. Isä on mökistä ylpeä ja ajattelee sen tarjoavan perheelle turvapaikan mikäli syttyisi uusi sota. Siitähän hän aina puhuu pelokkaasti.

Äiti palelee mökillä talvisin ja kesäisin hän kaipaa järveä. Hän toivoo että paikka olisi edes vähän enemmän ihmisten ilmoilla ja varustettu perusmukavuuksilla. Isä vastaa äidin toiveisiin toteamalla, että rannalla olisi liikaa hyttysiä. En tiedä yhtään kesämökkiä, jolla olisi yhtä paljon hyttysiä, kuin meidän mökillämme. Yhtä kaikki, minulle se on luonnonparatiisi kaikkina vuodenaikoina. Kiipeilen puissa ja heitän kuperkeikkaa pitkin suurten kuusien maahan asti ulottuvia alaoksia. Rakennan majoja ja tutkailen kasveja ja eläimiä. Mökillä minulla ei ole koskaan tylsää, sillä luonto kiehtoo minua jatkuvasti ja antaa virikkeitä mielikuvitukselleni. Kun läheistä metsää raivataan, vietän pari päivää kaivaen kantokasaa. Löydän sieltä juurakon, joka muistuttaa elefanttia. Raahaan kannon pihaan ja otan sen ratsukseni.

Myöhemmin talvien viettämisestä mökillä luovutaan ja siitä tulee yksinomaan kesänviettopaikka. Lumet on kuitenkin käytävä pudottamassa rakennusten katoilta vähintään kerran talvessa. Niin kauan kuin isäni jaksaa, matkaan lähdetään koko perheen voimin. Minun osuuteni supistuu lähinnä teen keittämisessä tarvittavan lumen keräämiseen ja peuhaamiseen. Taukoja ja lämmittelyä varten tehdään tulet saunaan. Lumesta sulatetusta vedestä valmistetun teen ja kiukaan tulipesässä mustaksi kärähtäneen makkaran aromit liittyvät nimenomaan näihin talvisiin retkiin.

Kun isän voimat hiipuvat, jää lumen pudottaminen minun ja äitini tehtäväksi. Koska kummallakaan meistä ei ole vielä silloin ajokorttia, tehdään matka linja-autolla ja suksilla. Eräänä talvena isä ostaa jostain ”halvalla” lasikuitusukset leveiden puisten hankisuksiemme tilalle. Hän kehuu ne maasta taivaaseen sekä hinnan, että hiihto-ominaisuuksien puolesta, vaikkei ole niitä itse kokeillutkaan. Mökkireissulla todellisuus osoittautuu karuksi, sillä suksiin ei saa millään keinolla vähääkään pitoa. Mäkisessä maastossa ja umpihangessa kapeat ja joka suuntaan lipsuvat sukset vievät voimat minulta ja äidiltäni jo mökille mentäessä. Perillä kaivamme varastojen kätköistä vanhat puusukset ja selviydyimme niiden avulla liikkuessamme rakennusten välillä. Takaisin on kuitenkin taas liukasteltava lasikuituisilla, jotta emme suututtaisi isää ainaisen kiittämättömyytemme takia. Sen jälkeen en suostu enää kertaakaan hiihtämään niillä lasikuitusuksilla. Isän kuoleman jälkeen ne lähtevät kaatopaikalle.