Teologisessa tiedekunnassa on kiinnitetty mielestäni hämmästyttävän vähän huomiota tulevien pappien ja opettajien puhetaitoon, sekä äänenhuoltoon. Pappi on puhetyöläinen ja äänessä joutuu olemaan niin kirkoissa ja kappeleissa, kuin haudan reunalla pakkasen paukkuessa tai liikenteen melussakin. Hyvä äänenkäyttö ei kuitenkaan ole kaikilla luontaista ja eri tiloissa on opittava puhumaan eri tavoin.

Kirkot ovat lähes poikkeuksetta akustiikaltaan hieman haasteellisia. Tunnen myötätuntoa niitä menneiden vuosisatojen pappeja kohtaan, jotka ovat saarnanneet sunnuntaisin kirkoissa ilman tietoakaan äänentoistosta. Miten heidän äänensä ovat mahtaneet kestää, kun saarnat ovat tavanneet olla monin verroin nykyistä pidempiä? Oma kysymyksensä on se, miten seurakuntalaisten korvat ja takapuolet ovat kestäneet nämä sunnuntaiset koetukset. Ei ihme, jos rankan työviikon tehnyttä isäntää on alkanut kirkon takapenkissä nukuttaa.

Nykyaikaisesta äänentoistosta huolimatta jokaisesta kirkosta löytyy kohtia, joissa papin puheesta ei saa kunnolla selvää. Lehterin alla, pylväiden takana tai muuten vain kirkon takaosassa puhe puuroutuu äänentoiston viiveen ja kaikujen vuoksi. Jostain syystä seurakunnan huonokuuloisimmat löytävät ja ottavat omikseen juuri nämä kohdat yhtä varmasti, kuin päivä seuraa yötä. Kirkon penkissä kotoisalta tuntuva istumapaikka on kuitenkin siinä määrin tunnepitoinen asia, että heitä on lähes turhaa yrittää ohjata istumaan paikkaan, jossa kuuluvuus on parempi.

Jokainen kirkko ja kappeli on akustiikaltaan erilainen kuin muut ja usein myös äänentoistolaitteet poikkeavat toisistaan. Oikeastaan puhujan pitäisi aina voida rauhassa tutustua äänentoistolaitteisiin, sekä kokeilla oman äänensä toimivuutta uudessa tilassa. Käytännössä perehdytys merkitsee usein niitä muutamia neuvoja, jotka suntio antaa sakastissa pari minuuttia ennen jumalanpalveluksen tai toimituksen alkua, tai pikainen lukupulpetin mikrofoniin tutustuminen. Onneksi useimmat suntiot osaavat kirkkonsa äänentoistolaitteiden salat läpikotaisin ja saavat laitteiden namikoita vääntelemällä epävarmankin puhujan äänen kuulumaan kohtuullisen kuuluvana ja selvänä.

Olen niitä onnekkaita, joilla on luonnostaan kirkoissa toimiva ja kuuluva ääni. Silti minäkin joudun jokaisessa kirkossa opettelemaan miten juuri tässä paikassa puhutaan. Eräässä kirkossa aktiivinen kirkkokävijä ottaa tavakseen kommentoida aina kirkosta poistuessaan, miten ääneni on kuulunut ja onko rytmitys ollut hyvä. Hän on eläkkeellä oleva opettaja ja ilmeisesti hän on kuin pantteri, joka ei koskaan pääse eroon pilkuistaan: kerran opettaja, aina opettaja. Joskus odotan kauhun sekaisella kiinnostuksella hetkeä, jolloin hän tulee luokseni, kättelee ja lausuu painavan arvionsa äänenkäytöstäni. Puheideni sisältöä hän kommentoi vain harvoin. Ajastaan kommentit muuttuvat yhä myönteisemmiksi ja harvenevat. Vaikka en aina ole jaksanut innostua hänen arvioistaan, myönnän että hän tekee meille näin toimimalla meille papeille ja koko seurakunnalle hyvän palveluksen. Myös minun jälkeeni seurakuntaan tulevat papit saavat pyytämättä saman, ilmaisen arvioinnin.