Työnohjaajani on kova muistelemaan omia papin työn alkuvuosiaan. Tarinat ovat leppoisia ja opettavaisia, vaikka toivoisin että käsittelisimme selkeämmin ja suoremmin minun tilannettani. Kerran hän sanookin, että taitaa puhua liikaa menneitä, mutta se ei merkitse sitä että muistelot loppuisivat siihen.

Olen kuullut työtovereiltani niistä erilaisista metodeista, joita heidän työnohjaajansa ovat käyttäneet. He ovat saaneet pohtia omaa itseään työntekijänä, työyhteisöä, työtehtäviä, omaa asemaansa ja rooliaan työyhteisössä, sekä vahvuuksiaan ja heikkouksiaan monin eri tavoin ja monesta näkökulmasta. juuri sellaista olen kaivannut. Minun työnohjaajani ei käytä näin monipuolisia menetelmiä. Saan tehtäväksi pitää pari viikkoa työpäiväkirjaa. Se on vain minua itseäni varten –eli sitä ei käsitellä ohjauksessa. Lisäksi minun tulee laatia jokaiselle pitkän työnohjauksen kokoontumiskerralle raportti jostain itse valitsemastani työtilanteesta. Minun on määrä kirjoittaa raportit ja lähettää ne hänelle sähköpostilla viimeistään päivää ennen työnohjausta.

Aluksi raporttien väsääminen on mukiinmenevää ja jopa kiinnostavaa, mutta vähitellen se alkaa muuttua yhä kyllästyttävämmäksi ja turhauttavammaksi puuhaksi. Olen pitkässä työnohjauksessa, eli ohjaus kestää vuoden verran. Kokoontumisia ehtii olla niin monta, ettei minulla kerta kaikkiaan riitä jokaiselle kerralle jotain tärkeää sepustettavaa ja selostettavaa. Lisäksi ohjaajan sähköpostiyhteys tuntuu tökkivän ja yhä useammin hän sanoo, ettei ole saanut raporttiani. Ohjauksen viime metreillä alan ottaa mukaani kahdet paperikopiot raportista ja ohjaaja tavaa omaa kopiotaan samalla kun istun ”ohjattavana”.

Kun raporttien tekeminen alkaa tympiä, alan kirjoittaa jokaisesta työalasta vuorotellen. Joskus ohjaaja kysyy, miksi valitsin juuri kyseisen tilanteen raportin aiheeksi ja joudun toteamaan, että ”jostainhan se raportti piti väsätä”. Työyhteisössä kulkee perättömiä juoruja ja siellä on tukahdutetun vihan ja kaunan ilmapiiri, joka tuntuu epämääräisesti ilmassa. Näitä on oikeastaan mahdotonta vangita raporttiin. Joskus yritän piirtää kaavioita asiasta ja näin raportoida pinnan alla kulkevia tunnelatauksia, mutta ohjaajalla ei ole kiinnostusta tällaiseen. Palaan siis takaisin selostamaan kokousten kulkua ja muuta sellaista ja saan ohjaajalta palautteeksi pinnallisia huomioita.

Annan lempeästi palautetta ohjauksen puolivälin arvioinnissa siitä, ettei ohjaus minun kannaltani toimi parhaalla mahdollisella tavalla, mutta eihän se siitä mihinkään muutu: vanha koira ei opi uusia temppuja. Ohjaaja on eläkkeellä ja hänen omasta koulutuksestaan on jo kauan aikaa. Ehkä palautteeni on liiankin lempeää, en tiedä. Ne, jotka ovat kehuneet hänen ohjaustaan, ovat olleet poikkeuksetta kirkkoherroja. Uskon että jos olisin siinä asemassa, ohjauksesta olisi minullekin enemmän hyötyä. Opin kyllä ymmärtämään kirkkoherroja ja heidän työtään aiempaa laajemmin, mutta ihan sitä en ole tullut tänne hakemaan.

Ohjauksen katkaisee kesä, sillä ohjaajani ei halua pitää silloin istuntoja. Minun kannaltani kesän tauko on todella suuri puute. Kesän työkausi on minulle usein rankkaa aikaa ja olin ehdottomasti kaivannut ohjausta myös silloin. Tiedän, että kaikki ohjaajat eivät pidä kesällä koko kesän mittaista taukoa, mutta minkäs teet, tämä ohjaaja pitää. Tilannetta sotkee entisestään hänen lähipiirissään sattuva traaginen kuolemantapaus. Ohjauksia jää myös sen vuoksi pitämättä. Kun ohjaus syksyllä taas alkaa kesän tauon jälkeen, kuittaantuu koko kesäkausi yhdellä raportilla ja siitä käydyllä pinnallisella keskustelulla.

Työnohjaukselle asettamani tavoitteet eivät toteudu juurikaan, eikä niitä ole huomioitu hänen loppuraporttia varten tekemässään kysymyslistassa. Hän on kuulemma hukannut tavoitteeni. Laadin loppuraportin omien tavoitteideni pohjalta ja vien uuden kopion tavoitepaperista hänelle En ole löytänyt yhteenkuuluvuutta papiston kanssa. Tunnen itseni, jos mahdollista, vielä entistäkin orvommaksi pappien joukoissa. Olen pappi, mutten osa papistoa. Kun totean tuntevani itseni muutenkin yksinäiseksi tällä seudulla, hän kysyy ”oletkos sinä erakko?” Typerryn niin etten kykene edes vastaamaan, että käsittääkseni erakot valitsevat itse yksinäisyytensä, mutta minä kärsin tilanteesta kovasti. Tavoitteeni löytää motivaatio pastoraalien loppuun suorittamiseen ohjaaja on kuitannut kysymällä ”no, koskas sinä teet ne pastoraalit loppuun?” ja jatkamalla sitten ”ei niitä ole pakko tehdä. Tiedän pappeja, jotka eivät ole tehneet pastoraalejaan ja ovat olleet sinua pidempään töissä.” Niin kai sitten, mietin mielessäni. Olisin kaivannut pastoraalien hyödyn ja kirkon virkarakenteen pohdiskelua.

Viimeiset kuukaudet käyn ohjauksessa vain ja ainoastaan saadakseni todistuksen pitkästä työnohjauksesta. Sitä tarvitaan, jos joskus päätän hakea itse työnohjaajakoulutukseen. itse asiassa käyn jo toisaalla juttelemassa erään toisen työnohjaajakoulutuksen saaneen henkilön kanssa ja tunnen saavani muutamasta käyntikerrasta hänen luonaan paljon enemmän, kuin yli vuoden junnaamisesta varsinaisen työnohjaajani kanssa. Olisipa minulla ollut mahdollisuus päästä tälle työnohjaajalle aikanaan. No, sain kuitenkin todistuksen pitkästä työnohjauksesta ja oivalluksiakin tuli tehtyä. Aivan erityisesti oivalsin, miten tärkeää on valita työnohjaaja huolella.

Teologisessa tiedekunnassa on kiinnitetty mielestäni hämmästyttävän vähän huomiota tulevien pappien ja opettajien puhetaitoon, sekä äänenhuoltoon. Pappi on puhetyöläinen ja äänessä joutuu olemaan niin kirkoissa ja kappeleissa, kuin haudan reunalla pakkasen paukkuessa tai liikenteen melussakin. Hyvä äänenkäyttö ei kuitenkaan ole kaikilla luontaista ja eri tiloissa on opittava puhumaan eri tavoin.

Kirkot ovat lähes poikkeuksetta akustiikaltaan hieman haasteellisia. Tunnen myötätuntoa niitä menneiden vuosisatojen pappeja kohtaan, jotka ovat saarnanneet sunnuntaisin kirkoissa ilman tietoakaan äänentoistosta. Miten heidän äänensä ovat mahtaneet kestää, kun saarnat ovat tavanneet olla monin verroin nykyistä pidempiä? Oma kysymyksensä on se, miten seurakuntalaisten korvat ja takapuolet ovat kestäneet nämä sunnuntaiset koetukset. Ei ihme, jos rankan työviikon tehnyttä isäntää on alkanut kirkon takapenkissä nukuttaa.

Nykyaikaisesta äänentoistosta huolimatta jokaisesta kirkosta löytyy kohtia, joissa papin puheesta ei saa kunnolla selvää. Lehterin alla, pylväiden takana tai muuten vain kirkon takaosassa puhe puuroutuu äänentoiston viiveen ja kaikujen vuoksi. Jostain syystä seurakunnan huonokuuloisimmat löytävät ja ottavat omikseen juuri nämä kohdat yhtä varmasti, kuin päivä seuraa yötä. Kirkon penkissä kotoisalta tuntuva istumapaikka on kuitenkin siinä määrin tunnepitoinen asia, että heitä on lähes turhaa yrittää ohjata istumaan paikkaan, jossa kuuluvuus on parempi.

Jokainen kirkko ja kappeli on akustiikaltaan erilainen kuin muut ja usein myös äänentoistolaitteet poikkeavat toisistaan. Oikeastaan puhujan pitäisi aina voida rauhassa tutustua äänentoistolaitteisiin, sekä kokeilla oman äänensä toimivuutta uudessa tilassa. Käytännössä perehdytys merkitsee usein niitä muutamia neuvoja, jotka suntio antaa sakastissa pari minuuttia ennen jumalanpalveluksen tai toimituksen alkua, tai pikainen lukupulpetin mikrofoniin tutustuminen. Onneksi useimmat suntiot osaavat kirkkonsa äänentoistolaitteiden salat läpikotaisin ja saavat laitteiden namikoita vääntelemällä epävarmankin puhujan äänen kuulumaan kohtuullisen kuuluvana ja selvänä.

Olen niitä onnekkaita, joilla on luonnostaan kirkoissa toimiva ja kuuluva ääni. Silti minäkin joudun jokaisessa kirkossa opettelemaan miten juuri tässä paikassa puhutaan. Eräässä kirkossa aktiivinen kirkkokävijä ottaa tavakseen kommentoida aina kirkosta poistuessaan, miten ääneni on kuulunut ja onko rytmitys ollut hyvä. Hän on eläkkeellä oleva opettaja ja ilmeisesti hän on kuin pantteri, joka ei koskaan pääse eroon pilkuistaan: kerran opettaja, aina opettaja. Joskus odotan kauhun sekaisella kiinnostuksella hetkeä, jolloin hän tulee luokseni, kättelee ja lausuu painavan arvionsa äänenkäytöstäni. Puheideni sisältöä hän kommentoi vain harvoin. Ajastaan kommentit muuttuvat yhä myönteisemmiksi ja harvenevat. Vaikka en aina ole jaksanut innostua hänen arvioistaan, myönnän että hän tekee meille näin toimimalla meille papeille ja koko seurakunnalle hyvän palveluksen. Myös minun jälkeeni seurakuntaan tulevat papit saavat pyytämättä saman, ilmaisen arvioinnin.

Pappi saa harvoin työstään rakentavaa palautetta työyhteisöltä tai seurakuntalaisilta ja kiireen keskellä ehtii harvoin jakamaan ideoita ja ajatuksia kollegojen kanssa. Seurakuntalaisilla on odotuksia ja varsin epärealistisiakin toiveita kirkon työntekijöitä kohtaan. Koska uskontoon liittyvät asiat nostavat monissa voimakkaita tunteita ja toimitusten yhteydessä tapaamani ihmiset ovat muutenkin tilanteessa, jossa tunteet ovat pinnassa, on palaute yleensä sen mukaista: jos he kokevat papin onnistuneen, ovat kiitokset ylitsepursuavia. Jos taas en täytä heidän odotuksiaan syystä tai toisesta, voivat moitteet ja pettymykset purkautua varsin suorasanaisesti. Kirkkovieraan tavallisin kommentti taas on ”kiitos hyvästä saarnasta”.

En halua jämähtää työssä paikalleni, vaan kaipaan mahdollisuutta pohtia ja peilata työtäni. Kiertolaisvuosien taakka tuntuu yhä hartioillani ja haluaisin päästä purkamaan sitä jonkun kanssa. Pelkään, että purkamatta jäänyt rankka työhistorian alku voi vaikuttaa jaksamiseeni. Niinpä ryhdyn tutkailemaan pääsisinkö työnohjaukseen. Kirkkoherra tietää kertoa, että voin käydä työnohjauksessa kirkon hyväksymillä työnohjaajilla työajallani. Ohjattavia ottavan työnohjaajan löytäminen sopivan matkan päästä onkin sitten vaikeampi tehtävä, sillä ohjaajia on vähemmän kuin ohjausta kaipaavia. Kirkon työnohjaajat antavat ohjausta oman työnsä ohella tai sen osana, mikä rajoittaa ohjattavien määrää. Suositus on, ettei työnohjaaja ole saman työyhteisön jäsen kuin ohjattava, mutta yleensä seurakunnat suhtautuvat nuivasti siihen, jos matka ohjaukseen on aikaa vievä ja kallis.

Kirkon hyväksymän työnohjaajan löytyminen osoittautuu vaikeaksi tehtäväksi. Lopulta päädyn mutkien ja kyselyn jälkeen jo eläkkeelle jääneen kirkkoherran pakeille. Hänellä on myös kirkon työnohjaajan tutkinto ja hän on parin huilivuoden jälkeen päättänyt vielä ottaa ohjattavia. Koska eläkeläisellä ei enää ole työhuonetta kirkkoherranvirastossa, käyn ohjauksessa hänen kotonaan. Minua se ei haittaa, mutta hän ei oikein osaa päättää onko järjestely hyvä vai ei. Hän ei kuitenkaan saa järjestettyä itselleen tilaa paikallisesta seurakunnasta, eikä hän oikein innostu ajatuksesta, että hän joutuisi ajamaan minun työpaikalleni.

Muutama ensimmäinen ohjaus kuluu risaisen työhistoriani selvittelyyn. On hyvä saada puhuttua kiertolaisvuosien asioita jollekin ja ohjaaja on leppoisan tuntuinen ihminen. Sen jälkeen saan tehtävän asettaa ohjaukselle tavoitteet. Kirjaan ylös muun muassa että toivon ohjauksen auttavan minua löytämään yhteenkuuluvuudentunteen muiden pappien kanssa ja kehittävän pappisidentiteettiäni, sekä kannustavan minua tekemään kesken roikkuvan pastoraalitutkinnon loppuun. Hämmästyn tavattomasti, kun ohjaaja tavoitteeni luettuaan tokaisee, että minun kannattaa myös miettiä muualle kuin kirkkoon sijoittumista. En yllätykseltäni saa kysyttyä, miltä pohjalta hän sitä ehdottaa, sillä eihän hän tunne minua ennakolta oikeastaan lainkaan. Ehkä kyseessä on hänen ohjaukseensa jostain syystä kuuluva normaali kehotus.

Kiitos pätkätyössä viettämieni vuosien, olen ehtinyt vastata lähes kaikista yleisimmistä työaloista: rippikoulu-, nuoriso-, lapsi-, perhe-, aikuis-, diakonia- ja lähetystyöstä. Olen kuullut suositeltavan, että työaloja kierrätettäisiin, mutta tiedän että jotkut papit ovat tehneet lähes koko uransa yhden ja saman työalan vastaavana pappina. Kierto on mielestäni hyväksi sikäli, että sekä papit, että työalat saavat näin haistella toisinaan uusia tuulia. Pari ensimmäistä vuotta uudella työalalla menevät kuitenkin aina opetteluun ja oman työotteen löytämiseen, joten liina nopea kierto ei ole hyväksi kenellekään. Erityisesti rippikoulu- ja nuorisotyössä on usein ongelmana pappien liian tiuha vaihtuvuus. Näille työaloille hakevat ovat pääosin nuoria, vasta valmistuneita pappeja ja he viihtyvät usein ensimmäisessä työpaikassaan vain pari vuotta.

Olen ollut pisimmän ajan työurastani nuoriso- ja rippikoulupappina ja alan vähitellen kaivata uusia haasteita. Kun nuoriso-ohjaaja vaihtaa työpaikkaa, totean että minunkin on aika vaihtaa vastuualuetta. Arvelen että työalan vaihtamiseen olisi konkreettisia mahdollisuuksia, sillä meille on tulossa yksi uusi pappi töihin kirkkoherran tehtäviä sijaisena hoitaneen papin tultua valituksi uudeksi kirkkoherraksi. Vasta valittu uusi pappi on haastatteluissa ilmaissut olevansa avoin mille tahansa työalalle. Juttelen asiasta työnohjaajani kanssa ja hän rohkaisee vaihtoon, eikä kirkkoherrakaan tyrmää ajatusta. Hän kaavailee, että voisin siirtyä lähetystyöhön. Olen innoissani ajatuksesta, sillä lähetys on työala, josta minulla on vähiten kokemusta ja alan alustavasti perehtyä työalan papereihin.

Seurakunnan tiedotuslehden ilmestyessä luen kiinnostuneena uuden papin haastattelua. Hämmästyn ja järkytyn tavattomasti, kun pappi ilmoittaa lehtijutussa, että hänen työalakseen tulee lähetystyö. Samaan aikaan esimies soittaa minulle ja kysyy enkö mitenkään voisi ajatella jatkavani rippikoulu- ja nuorisotyössä. Uusi pappi on ilmoittanut, ettei hän sittenkään ota vastaan nuoriso- ja rippikoulutyön vastaavan tehtäviä ja kirkkoherra on lupaillut hänelle työalaa, jota oli jo aiemmin lupaillut minulle. Ilmoitan, etten todellakaan voi ja nieleskelen katkeria kyyneliä.

Ilmenee, että kirkkoherra on lupaillut myös kappalaiselle vaihtoa diakoniapapin tehtävistä lapsityön teologin tehtäviin. Kun kieltäydyn jatkamasta nuorisotyössä, suostuu kappalainen siihen että minä saan sittenkin lapsityön papin pestin. Ymmärrän hyvin, että vaihto olisi kappalaiselle tarpeen, sillä diakoniatiimi on harvinaisen hankala. Muutama vahva persoona pompottaa tiimissä heikompiaan, mukaan lukien kappalaista. Lapsityö yi sekään ole kovin helppo työala, sillä johtava lapsityön ohjaaja on oma persoonansa ja työtä tehdään paljon yhteistyössä naapuriseurakunnan kanssa. Kyseinen seurakunta sattuu olemaan se, missä jouduin naispappina vastatuuleen. Pidän silti oman työmotivaationi säilyttämisen kannalta tärkeänä sitä, että saan vaihtaa työalaa nyt.

Pohdimme muutaman työtoverin kanssa tilannetta ja kummastelemme mistä lähtien viimeisinä tulleet työntekijät ovat saaneet valita minkä työalan tahtovat ja me pidempään olleet jäämme nuolemaan näppejämme. Tuntuu oudolta, että työntekijät saavat kaiken lisäksi lukea asian lehdestä ennen kuin siitä keskustellaan työyhteisössä. Harmittelen sitä, että kirkkoherra on ilmeisesti lupaillut samaa työalaa kahdelle eri ihmiselle. Olisin toivonut, että hän hoitaa asian hieman jämäkämmin, mutta ilmeisesti kiire ja työn valtava määrä ovat vaikuttaneet hänen toimintaansa tässä asiassa.

Vaikuttaa siltä, että papeista ainoastaan kirkkoherra on tyytyväinen uusiin työtiloihimme. Hän saa suuren ja mukavasti sisustetun työhuoneen talon viileämmällä puolella. Tyytyväisyyttä lisää kaiketi se, että hänen luonaan ramppaa nyt huomattavasti aiempaa vähemmän seurakuntalaisia puhumassa, kyselemässä ja valittamassa. Seurakuntalaiset eivät oikein löydä luoksemme, eivätkä huonosti liikkuvat jaksa selvittää minkä mutkien takaa hissi löytyisi. Niinpä kirkkoherra saa vetäytyä rauhassa työhuoneeseensa selvittelemään hänen niskaansa uuden viran kanssa samaan aikaan kasautuneiden tehtävien ja haasteiden taakkaa.

Huomaan kirkkoherran persoonan muuttuvan työn kuormituksen kasvaessa. Hänestä tulee äreä ja aiempaa vaikeammin lähestyttävä. Tuntuu, että hän sulkeutuu huoneeseensa kuin simpukka kuoreensa silloin, kun on paikalla. Juorukellot, joita tässä seurakunnassa riittää vaikka toisille jakaa, puhuvat kirkkoherran yrittävän poistaa stressiään pullon hengen avulla. Juorut eivät varmasti ainakaan vähennä hänen stressiään, mikäli ne kantautuvat hänen korviinsa saakka.

Kirkkoherra yrittää helpottaa omaa työtaakkaansa siirtämällä joitakin tehtäviään muille papeille. Ymmärrän hyvin hänen ratkaisunsa, kun hän ilmoittaa, ettei enää tee niin paljon toimituksia ja jumalanpalveluksia, kuin aiemmin. Sen sijaan en pidä hyvänä sitä ratkaisua, että hän poistaa nuorisopapille perinteisesti myönnetyt helpotukset. Koska nuorisopapin työ painottuu iltoihin ja viikonloppuihin, on hänellä monissa seurakunnissa muita pappeja vähemmän toimituksia ja jumalanpalvelusvuoroja. Tämän helpotuksen poistaminen tuntuu välittömästi minun työtaakassani. Leireille ja retkille osallistuminen ei tähänkään asti ole ollut ongelmatonta ja nyt saan yhä useammin kuulla esimiehen sanat ”mutta etkö voisi olla menemättä leirille/retkelle, kun sinua tarvitaan toimituksissa ja jumalanpalveluksessa viikonloppuna. Mielestäni kyse on myös nuorisotyön arvostamisesta –tai sen puutteesta, eikä vain työn uudesta jakamistarpeesta.

Samaa arvostuksen puutetta haistelen siinä, miten esimies huomauttaa tavan takaa rippikoululaisten metelöivän ja käyttäytyvän huonosti jumalanpalveluksissa. Silloinkin, kun nuoret ovat huomattavasti muuta seurakuntaa hiljempaa ja käyttäytyvät mielestäni mallikelpoisesti, saan kuulla moitteita siitä, miten nuoret eivät osaa olla oikein. Kiristelen hampaitani ja mietin, ettei ole ihme jos nuoret eivät tule kirkkoon. Yritämme nuoriso-ohjaajan kanssa keksiä vaikka millaisia ratkaisuja, jotta nuorten kirkossa olo ei aiheuttaisi pahennusta, mutta ihmeisiin mekään emme kykene. Lopulta päätämme jättää rippikoululaisten kirkkokäynnit ainakin vuodeksi kokonaan väliin. Tiedämme, että ratkaisu on radikaali, mutta toivomme sen herättävän keskustelua asiasta.

Pappi, jonka kanssa jaan työhuoneen, adoptoi yksinään lapsen ulkomailta. Yksinhuoltajan arki ei ole tavallisestikaan helpoimmasta päästä, saati sitten kun perheen ainoalla aikuisella ei ole selkeitä työaikoja. Itse en haluaisi olla samassa asemassa, kuin hän. En muutenkaan pode vauvakuumetta, vaikka minunkin biologinen kelloni alkaa osoittaa viimeisiä aikoja hankkia lapsia. Elämä on mielekästä ja täyttä, eikä juuri minun tarvitse ”lisääntyä ja täyttää maa”, jos kohdalle ei osu sopivaa isää lapselle.

Lapsen adoptoinut ihminen tuntuu pitävän itseään suurena hyväntekijänä ”pelastettuaan” lapsen. Minäen näe asiaa yhtä hohdokkaassa valossa. Mietin millaiseen riepotukseen hyvin erinäköinen lapsi joutuu meidän kulttuurissamme ja melko tiukkaa uskonnollista kantaa edustavan papin ainoana lapsena. Epäilemättä lapsen fyysisistä tarpeista huolehditaan paremmin, kuin hänen synnyinmaassaan, ehkä henkisistä tarpeistakin varsin hyvin -ja erityisesti hengellistä tarjontaa tulee olemaan paljon. Adoptio ei ole altruismia, sillä se lähtee aina joiltakin osin vanhempien tai vanhemman omista itsekkäistä tarpeista. Se on hyvä myöntää. Pohdin myös sitä, miten papin lapsilla on yleensä keskimääräistä vaikeampaa ainakin murrosiässä. He kipuilevat, ottavat etäisyyttä vanhempiensa uskoon, kohtaavat koulutoverien ennakkoluuloja ja pohtivat omaa suhdettaan vanhempiensa arvomaailmaan. Pelastettu lapsi ei ehkä vuosien kuluttua tunne itseään niinkään pelastetuksi.

Adoptioäiti heittäytyy äidin rooliin erittäin voimakkaasti. Työn ja lapsen tarpeiden yhdistämien arjessa ei ole ongelmatonta ja me muut papit joudumme joustamaan, kun yksinhuoltaja ei kykenekään hoitamaan kaikkia työtehtäviään. Ymmärrän hyvin lasten tuoman jouston tarpeen ja olen perinteisesti joustanut mielelläni. Nyt huomaan kuitenkin ärtyväni, kun puhelimeen vastatessani kuulen vibraltoksi kohoavan äänen. Se vaatii minua poikkeuksetta ottamaan jonkin hänen työtehtävänsä hoitaakseni  tai vaihtamaan työvuoroja ja perustelee vaatimustaan sanomalla ”Minä olen äiti. Minulla on lapsi”. Pappi vetoaa myös yhteisvastuullisuuteen.

Huomaan sanovani hänelle lähes automaattisesti ”ei käy”. Ymmärrän, että sanon sen hänen asenteelleen, en tarpeelle hoitaa lastaan ja toiveelle että muut joustavat. Tiedän, että äidiksi heittäytynyt pappi pitää minua laiskana ja ilkeänä, mutta koen tilanteen omalta kannaltani epäoikeudenmukaiseksi. Mielestäni hänen olisi etukäteen pitänyt miettiä, miten hän järjestää arkensa niin, etteivät työtoverit joudu vähän väliä vaihtamaan työtehtäviä hänen kanssaan ja paikkaamaan hänen töitään. Jos hän ei kykene töihinsä, hänen pitäisi mielestäni harkita virkavapaan pitämistä, kunnes alun hankaluudet uuden perheenjäsenen saapumisen vuoksi on voitettu. Ei minulta ole kysytty, haluanko tukea hänen tarvettaan saada perhe, jota hän ei muuten saisi.

Samainen pappi on jo aiemminkin ollut hanakka keksimään muille työtehtäviä ja nyt mittani alkaa täyttyä. Minäkin tarvitsen vapaa-aikaa hoitaakseni itseäni ja suhteitani ystäviin ja sukuun nyt, kun vuosien kiertolaiselämän jälkeen olen vihdoin voinut pysähtyä aloilleni. Turhan moni ihmissuhteistani on katkennut, kun ystävät eivät ole pysyneet perillä siitä, missä päin milloinkin asun, eikä minulla ole ollut lomaa käydä heitä tapaamassa tai ottaa vieraita vastaan. kaikki energiani on mennyt sopeutumiseen, uuden oppimiseen ja muuttoihin. Minä ja tämä pappi olemme persooniltamme aivan kuin eri planeetoilta. Luulen, että kummankin on yhtä vaikea ymmärtää toistaan. Yritämme kuitenkin sietää toisiamme, tehdä työtä ja kulkea eteenpäin, kumpikin tahoillamme.

Monet hengellisen työn tekijät voivat suunnitella ja päättää osan työtehtävistä oman mielensä ja halunsa mukaan. Työajattomuus, eri ammattiryhmien toisistaan poikkeavat työajat ja työtehtävät, sekä työpisteiden runsaus saavat aikaan sen, että työntekijät saattavat nähdä toisiaan yllättävän harvoin. Monet tekevät työtä sydämellään ja painavat tarvittaessa todella pitkää työpäivää. Työn rajaaminen ei aina ole helppoa, sillä kun on innostunut työstään, tulee pohdittua puheita ja ideoitua tapahtumia silloinkin, kun olisi vapaahetki.

Kun työtä ei tehdä kahdeksasta vartin yli neljään viraston pöydän ääressä, eivät esimerkiksi kirkkoherranviraston työntekijät aina ymmärrä miten paljon muut työskentelevät. Liian suppea tieto muiden samaan työyhteisöön kuuluvien työntekijöiden työn sisällöstä ja kyvyttömyys arvostaa muiden ammattitaitoa ja sitoutumista tehtäviinsä näkyvät toisinaan kitkeränä arvosteluna työkaverin selän takana. Se tuntuu ikävältä silloinkin, kun se ei kohdistu minuun. Itse yritän saada mahdollisimman hyvän kuvan muiden työstä, jotta en arvostelisi heitä väärin. No, on toki olemassa niitäkin, jotka käyttävät työajattomuuden tuomaa vapautta tekemällä esimerkiksi järjestö- tai poliittista työtä päivystysaikanaan.

Oma lukunsa seurakunnissa ovat ne työntekijät, huolehtivat muiden täystyöllistämisestä. Joudun itse tällaisen ”tehotyöllistäjän” toiminnan kohteeksi. Hänen mielestään teen ilmeisesti liian vähän ja vääränlaista työtä. Hän saattaa vaikkapa muistuttaa työntekijäkokouksessa siitä, että suruillat pitää aloittaa. Sitten hän ilmoittaa, ettei itse ehdi niitä pitämään, mutta sanoo ajatelleensa minun ottavan ne tehtäväkseni. Myönnän että hänellä on toisinaan hyviä ideoita, mutta toivon ettei hän lykkäisi niitä toisten toteutettavaksi. Tuskin hän itsekään innostuisi, jos minä kehittelisin hänelle töitä oman haluni mukaan. En taida olla ainoa, jolle hän keksii tekemistä, koska ei osaa arvostaa näiden tekemää työtä. Sittemmin huomaan, että näitä muiden työllistäjiä löytyy muistakin työyhteisöistä. He ovat epäilemättä itse ahkeria ja yleensä ylisuorittajia, jotka vaativat sekä itseltään että muilta enemmän kuin on kohtuullista ja järkevää.

Kun työhuoneemme siirtyvät uusiin tiloihin, joudun jakamaan huoneen juuri tällaisen ylisuorittajan kanssa. Yksi suurin ongelma on huoneen käyttö. Perinteisesti jokainen on saanut pitää työhuonetta päivystysaikana omassa käytössään. Nyt huonekaverini vaatii, että hänen pitää voida olla huoneessa myös minun päivystäessäni ja käydä siellä silloinkin, kun keskustelen jonkun kanssa. Huone on muutenkin ahdas ja hänen sinne kiikuttamansa tavarapaljous pahentaa tilannetta. Papereita, kansioita ja laatikoita lojuu ympäriinsä kaoottisessa epäjärjestyksessä siinä pienessä tilassa, jossa työpöytämme sijaitsevat. Lisäksi hänen persoonansa on henkisesti paljon tilaa vievä ja tunnen litistyväni mahdollisimman pieneksi hänen läsnä ollessaan.

Toivon myös siksi saavani olla päivystysaikaan huoneessa yksin, että tiedän osan luonani käyvistä seurakuntalaisista arvostavan anonymiteettiä ja keskustelun häiriöttömyyttä. Huonekaverini vetoaa, että lääkärin vastaanotollakin sairaanhoitaja saattaa piipahtaa huoneessa. Se on totta, mutta nyt olosuhteet ovat hieman toiset. Itse pyrin siihen, etten tunge huoneeseen hänen päivystäessään tai käydessään sielunhoidollista keskustelua jonkun kanssa. Yritän puhua tilanteesta esimiehen kanssa, mutta hän ei ota mitään kantaa asiaan. Tunnen ettei minulle ole tilaa huoneessa ja että toinen pappi jyrää persoonallaan ylitseni.

Kirkkoherran virkaa vuosia sijaisena hoitanut pappi valitaan vakinaiseksi kirkkoherraksi. Olen iloinen valinnasta, sillä pidän hänen tavastaan johtaa ja tehdä työtä. Samaan aikaan seurakuntayhtymä kuitenkin muuttuu hallinnollisesti ja taloudellisesti entistä tiiviimmäksi. Sen myötä perustetaan keskusrekisteri ja joidenkin viraston työntekijöiden työpisteet vaihtavat paikkaa. Keskusrekisterin tilojen rakentaminen johtaa siihen, että me papit menetämme vanhat työtilamme.

Muutokseen liittyvien neuvottelujen ja yhtymän joidenkin työryhmien johtaminen osuvat vasta valitun kirkkoherramme kontolle ja samoin tietenkin uusien työtilojen järjestäminen. Myös kirkkoneuvosto vaihtuu ja vaalien hoitaminen työllistää häntä vielä lisää. Kaikki kaatuu hänen niskaansa hetkellä, jolloin hänen pitäisi saada rauhassa aloittaa kirkkoherran viran vakinainen hoitaminen. Liika työpaine näkyy melko pian kirkkoherran olemuksessa ja käytöksessä. Hän muuttuu etäiseksi ja kireäksi. Koko työyhteisö kipuilee organisaatiomuutoksen vuoksi, sillä se vaikuttaa jollain tavalla jokaisen työhön.

Pappien uudet työhuoneet remontoidaan virastotalon toisen kerroksen toimistosiipeen. Olemme aiemmin olleet katutasossa, joten vaikeasti liikkuvienkin seurakuntalaisten on ollut helppoa tulla tapaamaan pappia. Nyt niiden, jotka eivät kykene kävelemään portaita, pitää löytää tiensä asuinrapun hissiin ja osata tulla luoksemme pitkän toimistokäytävän päähän. Seurakuntalaisten käynnit vähenevät muuton myötä rajusti.

Olemme samalla käytävällä talosta työtiloja vuokranneiden yritysten kanssa: käytävällä työskentelee ompelijoita, kielenkääntäjiä, lakimiehiä ja puhelinmyyjiä. Varsinaista kirkkoherranvirastoa ei siis ole enää lainkaan ja päivystyshuoneemme odotustilassa hurisee seurakunnan yhteinen kopiokone. Voivain toivoa, ettei se syydä mitään erityisen luottamuksellista sisuksistaan juuri, kun omaiset istuvat koneen vieressä. Sosiaalitilamme ovat käytävälle asetettu kaappi, jossa jokaisella on oma lukolla varustettu kaappinsa. Sinne saa takin ja kengät säilöön, mutta vaatteet on mentävä vaihtamaan vessaan käytävän toiseen päähän.

Jaamme kahvihuoneen atk-tuen ja tiedotuksen kanssa, mutta jostain syystä emme voi mennä kahville yhdessä heidän kanssaan ja jokaisella on oltava oma itse hankittu kahvikuppi. Aiemmin joimme kahvit alakerran sosiaalisessa tilassa viraston henkilökunnan kanssa rupatellen. Kahvikupit olivat talon kuppeja ja tunnelma välitön. Kyllästyn pian etsimään jonkun omin luvin lainaamaa ja omalle pöydälleen unohtamaa kahvikuppiani, istumaan yksin ankeassa ikkunattomassa kahvihuoneessa ja litkimään seisonutta mustaa kahvia. Lopetan kahvilla käymisen, vaikka seurakuntasihteeri tuntuukin pitävän sitä henkilökohtaisena loukkauksena hänen kahvinkeittotaidolleen.

Etukäteen olemme riemuinneet siitä, että saamme entistä toimivammat työtilat. Alakerrassa ollessamme vain kirkkoherralla oli oma työhuone. Me muut papit jaoimme yhden yhteisen päivystyshuoneen ja sen tietokoneen keskenämme. Siinä me jokainen vuorollamme päivystimme, otimme seurakuntalaisia vastaan, kävimme toimituskeskusteluja ja käytimme tietokonetta. Muuton myötä meitä on enää kaksi samassa huoneessa ja jokainen saa oman kannettavan tietokoneen. Koneen saa työhuoneen lisäksi verkkoon muutamassa muussakin paikassa talon sisällä. Työhuoneessa kummallakin papilla on oma pöytänsä ja lisäksi pöytä keskustelujen ja neuvottelujen käymistä varten. Lisäksi saamme kaksi hyllykköä omille tavaroillemme.

Ilomme himmenee, kun näemme millaisiin koppeihin meidät tungetaan. Jos molemmat papit työskentelevät huoneessa yhtä aikaa, olemme käytännössä selät aivan vastakkain huoneen vastakkaisille sivuille asetettujen pikku pöytiemme ääressä. Kun huoneen kanssani jakava pappi puhuu puhelimessa, kuulen hänen äänensä aivan korvani juuresta. Kun hän kääntyy, voi hän vaivatta lukea olkani yli saarnan, jota kirjoitan. Myös keskusteluja ja tapaamisia varten varattu tila on niin pieni, että kun viisi omaista tulee yhtä aikaa keskustelemaan papin kanssa siunauksesta, emme tahdo mahtua keskusteluille varattuun tilaan ja ilma tuntuu loppuvan. Työhuoneita yhdistävä ovi puolestaan on niin huonosti äänieristetty, että viereisessä huoneessa samaan aikaan käydyn toimituskeskustelun äänet sekoittuvat meidän puheeseemme. Luottamuksellisuudesta ei voi juuri puhua.

Kesän tullen huomaamme jälleen yhden uuden vinkeän puolen uusissa työtiloissamme: alakerran työtilojen kesäinen kuumuus ei ole ollut mitään nykyisten tilojen tukaluuteen verrattuna. Läpi talon tuuletus ei onnistu ja lisäksi allamme olevista liiketiloista nousee omat hajunsa meidän tiloihimme. Alakerrasta tilat vuokranneen kirpputorin vaatevaraston tunkkainen haju leijuu tympeänä käytävillä. Oman pikantin arominsa siihen lisäävät ikkunoiden auki ollessa juuri pappien työtilojen alla olevasta taksikopista nouseva pakokaasun ja tupakan haju. Lisäbonuksena ovat ne ei-niin-kirkolliset sanat, joita taksikuskit ja heidän asiakkaansa tapaavat viljellä.

Papilta kysytään toisinaan, onko hän koskaan tehnyt hassuja virheitä työssään. Varmasti jokainen on tehnyt, jos on edes jonkin aikaa pappina työskennellyt. Kun joutuu olemaan paljon äänessä ja esiintymään vaikka millaisissa tilanteissa, ei virheitä ja kommelluksia voi välttää. Osa niistä on hauskoja ja harmittomia, mutta jotkut suorastaan karmivia. Varsinkin kasteilla, häissä ja hautajaisissa sattuneet papin kömmähdykset ovat usein todella ikäviä ja aiheuttavat ymmärrettävästi mielipahaa. Anteeksi pyytäminen on silloin aina paikallaan.

Omalle kohdalleni ei onneksi osu altani sortuvia haudan reunoja, liina pieniä tai kapeita hautoja, eikä muitakaan suuria katastrofeja. Änkytän, hukkaan ja pudotan papereita kesken puheen, sanon vihittävien nimet väärin ja unohdan lukea jonkun hautaan siunatun nimen tietyssä sunnuntain jumalanpalveluksessa. Unohdan sakastissa että langaton mikrofoni on päällä, kun höpisen suntion kanssa ja myöhästyn laitosehtoolliselta oman hajamielisyyteni vuoksi. Virheiltä välttyy vain, jos ei tee yhtään mitään. Pappikin on kuitenkin vain ihminen ja hänellä on hyvä ja huonot päivänsä.

Joskus papin tekemä kömmähdys voi myös laukaista muuten kireän tunnelman, kuten niissä hautajaisissa, joissa menen väärälle haudalle. On tavallinen, työteliäs lauantai ja minulla on useita siunauksia. Olen kuitenkin laskenut, että ehdin omaisten toiveen mukaisesti saattamaan toiseksi viimeisenä siunattavan vainajan haudalle saakka. Lupaan myös tulla muistotilaisuuteen, kunhan ensin siunaan viimeisen vainajan. Kun siunaamisen jälkeen tulemme saattona ulos kappelista, näemme että tuulinen talvisää on yltynyt lumimyrskyksi. Kuljen suntion kanssa kulkueen keulilla ja vedän talvitakin huppua syvemmälle pääni suojaksi. Suntio on kertonut, että hauta on pääkäytävän varrella ja lähellä kappelia. Näen roskasäiliön lentävän kovan tuulen voimasta ja puut huojuvat pelottavasti. Huokaan helpotuksesta, kun ajattelen että saattomatka ei ole pitkä.

Kohta näen avoimesta haudasta kertovan hiekkakeon. Tyytyväisenä kurvaan sitä kohti ja asetun haudan taakse seisomaan. Kun vedän huppua taaksepäin ja kohotan katseeni, näen ohitseni kulkevan hautaussaaton ja väen hämmästyneet ilmeet. Suntio huutaa minulle myrskyn läpi ”ei vielä se hauta”. Nolona kipitän saaton perään ja näen, että vähän kauempana on toinen avoin hauta.

Seuraavan siunauksen päättyessä suntio kysyy minulta, lähdenkö tällä kertaakin mukaan haudalle. Kun vastaan, että en lähde vaan menen suoraan edellisen vainajan muistotilaisuuteen, hän virnistää minulle ilkikurisesti ja sanoo: ”no, johan sinä tällä haudalla kävitkin. Muistotilaisuudesta puolestaan tulee harvinaisen leppoisa, kun ihmiset aloittavat naureskelemalla papin kömmähdykselle. Nauran mukana, sillä olihan se huvittava sattumus.

Yritän pitää työn ja vapaa-ajan edes jotenkin erillään, vaikka se onkin haasteellista työajattoman työn tekijälle. Koska minulla ei ole perheettä ja ystäväpiirini rajoittuu lähinnä työn kautta tutustumiini henkilöihin, on vaarana että koko elämä on sidoksissa työhön. muualta muuttaneen on vaikea tutustua paikkakuntalaisiin. he ovat mukavia, mutta pidättyväisiä. Toivon löytäväni seudulta myös seurustelukumppanin, mutta kaikki sopivan ikäiset ja oloiset miehet tuntuvat olevan varattuja. En jaksa kulkea kapakoissa metsästämässä heitä, enkä olla heidän metsästettävänään. Tanssimisesta en pidä, eikä nettideittailu tunnu minun jutultani millään muotoa. Tunnen olevani ihmissuhdehäkissä, eristettynä ilman poispääsyä.

Olen lapsesta saakka haaveillut koirasta ja tunne ajan olevan asialle kypsä. Olen asettunut paikoilleni, minulla on vakituinen työ jota koiran kanssa tehtävät lenkit rytmittäisivät hyvin. Ne pakottaisivat minut rajaamaan työtäni mielekkäällä tavalla. Kissani kaveriksi tulee siis haukkuva hännänheiluttaja. Rakastun lattioille lirittävään palleroon koko sydämestäni ja kissakin sopeutuu yllättävän helposti tilanteeseen. Se suhtautuu tulokkaaseen alentuvan sallivasti. Koiran kanssa puuhaaminen ja säännöllinen kävely tekevät hyvää sekä mielelle, että ruumiille.

Olen nyt paikoilleni asetuttuani aloittanut myös nuoruuteni ratsastus-harrastuksen uudelleen. Yritän päästä tunnille kerran viikossa ja parhaimpina viikkoina kaksi kertaa. En ole hyvä ratsastaja, mutten anna sen häiritä. En tähtää kisoihin, vaan siihen että opin toimimaan hevosen kanssa sitä kunnioittaen. Ratsastaminen vaatii täydellistä keskittymistä ja se tyhjentää pään mukavasti työhuolista. Valitettavasti käyn tallilla, jonka omistajan käytös aiheuttaa minulle omat huolensa ja ahdistuksensa. Tallin hevoset ovat hyviä ja muut ratsastajat mukavia, mutta samaa ei voi sanoa tallinpitäjästä. Hänen mielialansa vaihtelevat rajusti päivästä toiseen. Jo hänen astuessaan talliin näen, millainen tunti on tulossa. Pahalla tuulella ollessaan hän tiuskii ja nälvii tai jättää jonkun ratsastajan lähes kokonaan huomiotta. Poissaolevien haukkuminen on yksi hänen suuria huvejaan ja osaan liian hyvin kuvitella, mitä minusta jauhetaan silloin kun en ole paikalla. Inhoan pahan puhumista muista heidän selkänsä takana ja pidän minuun ja muihin kohdistuvaa ilkeilyä epäoikeudenmukaisena.

Tallin omistaja antaa meidän ymmärtää, ettemme kykenisi pärjäämään ilman häntä. Asiat on tehtävä juuri hänen tavallaan, sillä mitään muuta oikeaa tapaa ei ole. Hänen diktatoriset otteensa ahdistavat minua, kuten montaa muutakin ratsastajaa. Pohdiskelen, miksi hän ei ymmärrä miten pitkämielisiä ja mukavia ratsastajia hänen tallissaan käy. Yritämme auttaa ja olla mahdollisimman vähän riesana hänelle, vaikka hän kohtelee meitä huonosti. Olemme maksavia asiakkaita –sitä hän ei tunnu muistavan. Pidän tallinpitäjää kuitenkin erittäin ammattitaitoisena opettajana, jolla olisi paljon jaettavaa meille. Siis olisi. Hevosten ja oman opinhaluni tähden takia jaksan käydä tunneilla vuodesta toiseen, kestää arvostelua ja haukkumista.